Kainalokarvat opettavat rakkautta
En muistanut ottaa höylää mukaan kun muutin Tukholmaan, ja hommasin sellaisen vasta noin kahden viikon päästä, kun sen viimeinkin muistin. Kainalokarvani saivat siis kasvaa aivan luomuna. Olen sheivannut kainaloitani varmaan viimeiset kymmenen vuotta, pisin tauko ei varmastikaan ole ollut viikkoa pidempi. Seurasin siis hentoisten, pehmeiden karvojen kasvamista suurella mielenkiinnolla. Tällaisia minun kehoni puskee, ja silti olen aina julmasti katkaissut niiden urhean valoa kohti kasvavan kamppailun.
Kainalokarvojen kasvattelusta on tullut pienimuotoinen trendi viimeisen vuoden aikana, ja täällä Tukholmassakin olen ihastellen bongaillut sieviä kiehkuroita muutamien naisten käsivarsien alta. Tämä on selvästi askel kohti terveempää kehonkuvaa, missä naisen vartalon luonnollisia piirteitä ei yritetä piilottaa tai muokata ”epäluonnollisuuden” nimissä. Tunsin itseni viehättäväksi ja naiselliseksi karvoineni kaikkineni, ihan vain sitä kautta että hyväksyin oman kehontilani. No, nyt ajelin ne karvat pois, kun aloin hikoilla näillä helteillä, ja karvoihin se haju vaan tarttuu eri tavalla kuin paljaaseen kuoppaan. Mutta en kadu hetkeäkään, etten tarttunut höylään aiemmin. Kainaloparkani ovat kokeneet paljon pahempaakin, esimerkiksi alumiinia sisältävien deodoranttien käytön useiden vuosien ajalta. Voisin kasvattaa kainalokarvat vaikka uudestaan. Olin oikeastaan aika ylpeä niistä.
Olen viime aikoina suhtautunut vartalooni suopeammin kuin vuosiin. Voisi sanoa, että olen opetellut rakastamaan tätä tomumajaa uudestaan. Viime syksynä kirjoitin siitä, kuinka Tukholma tuntuu hyvin ulkonäkökeskeiseltä, ja kuinka koin hirveää alemmuuskompleksia pyykkilautavatsaisten fitnessharrastajien keskellä. Nyt olen hengaillut täällä hellepäivinä ruohikolla bikineissä, enkä ole tuntenut minkäänlaista vertailun tuskaa. Toki pientä kadehdintaa esiintyy aina, mutta enimmäkseen olen harjoittanut ajattelumallia, jonka mukaan nuo toisten vartalot ovat aivan yhtä kauniita kuin minunkin.
Ja voi veljet, mikä määrä aivokapasiteettia siitä vapautuu, kun lakkaa jatkuvasti miettimästä omaa napaansa ja sitä, miltä mahtaa muiden silmissä näyttää! Kuin poistaisi valtavan roska- ja risukasan joen yltä pois, ja vesi virtaisi taas vapaana. Ajatukset kevenevät ja syvenevät. En voi sanoa että olisin vielä aivan siinä pisteessä, että mieli ja ruumis ovat yhtä, mutta tätä kohti menen, päivä kerrallaan.
Olen hiljalleen tutustunut enemmän joogan maailmaan, ja alkanut ajatella sitä muustakin kuin pelkästä venyttely-liikunnallisesta näkökulmasta. Joogakirjallisuuteen tutustuttuani olen varma, että tämä oman kehonsa rakastaminen ja jooga kulkevat käsi kädessä. Kyse on siitä, että löytäisi yhteyden kehoonsa, ja sitä kautta myös tutustuisi itseensä, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Jännittävää on se, että tämä havahtuminen on tapahtunut kuin lähes itsestään, kun olen alkanut harjoittaa vähän useammin. Haluan tehdä kivoja asioita tässä vartalossa, viedä sitä kävelyille metsiin ja kyliin, kurkotella käsillä ylös ja alas ja herätä aikaisin reippaana ja voimakkaana.
Ennen kaikkea terveenä herääminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Ajatus siitä, että kulkisin nämä kauneimmat nuoruusvuoteni ymmärtämättä omaa hehkeyttäni ja kehoni kyvykkyyttä peläsyttää pois kaikki itseinhon viimeisetkin rippeet. Mummelina en luultavasti katso nuoruudenkuviani että ”Ohhoh, miten kehtasin istua rannalla tuon pötsin kanssa”, vaan olen varmasti ihan ”Jumankauta miten säpäkkä muija olin parikymppisenä”. Eli ei muuta kuin nauttimaan siitä elämästä, johon omat, erilaistet ruumiimme meidät vievät, kainalokarvoineen kaikkineen. Vain rakkautta ja valoa kohti kurkottelua, askel kerrallaan.
Mitä te olette mieltä tästä kainalokarvojen ilmestymisestä katukuvaan? Ällöä vai vapauttavaa?
