Kainalokarvat opettavat rakkautta

En muistanut ottaa höylää mukaan kun muutin Tukholmaan, ja hommasin sellaisen vasta noin kahden viikon päästä, kun sen viimeinkin muistin. Kainalokarvani saivat siis kasvaa aivan luomuna. Olen sheivannut kainaloitani varmaan viimeiset kymmenen vuotta, pisin tauko ei varmastikaan ole ollut viikkoa pidempi. Seurasin siis hentoisten, pehmeiden karvojen kasvamista suurella mielenkiinnolla. Tällaisia minun kehoni puskee, ja silti olen aina julmasti katkaissut niiden urhean valoa kohti kasvavan kamppailun.

Kainalokarvojen kasvattelusta on tullut pienimuotoinen trendi viimeisen vuoden aikana, ja täällä Tukholmassakin olen ihastellen bongaillut sieviä kiehkuroita muutamien naisten käsivarsien alta. Tämä on selvästi askel kohti terveempää kehonkuvaa, missä naisen vartalon luonnollisia piirteitä ei yritetä piilottaa tai muokata ”epäluonnollisuuden” nimissä. Tunsin itseni viehättäväksi ja naiselliseksi karvoineni kaikkineni, ihan vain sitä kautta että hyväksyin oman kehontilani. No, nyt ajelin ne karvat pois, kun aloin hikoilla näillä helteillä, ja karvoihin se haju vaan tarttuu eri tavalla kuin paljaaseen kuoppaan. Mutta en kadu hetkeäkään, etten tarttunut höylään aiemmin. Kainaloparkani ovat kokeneet paljon pahempaakin, esimerkiksi alumiinia sisältävien deodoranttien käytön useiden vuosien ajalta. Voisin kasvattaa kainalokarvat vaikka uudestaan. Olin oikeastaan aika ylpeä niistä.

Olen viime aikoina suhtautunut vartalooni suopeammin kuin vuosiin. Voisi sanoa, että olen opetellut rakastamaan tätä tomumajaa uudestaan. Viime syksynä kirjoitin siitä, kuinka Tukholma tuntuu hyvin ulkonäkökeskeiseltä, ja kuinka koin hirveää alemmuuskompleksia pyykkilautavatsaisten fitnessharrastajien keskellä. Nyt olen hengaillut täällä hellepäivinä ruohikolla bikineissä, enkä ole tuntenut minkäänlaista vertailun tuskaa. Toki pientä kadehdintaa esiintyy aina, mutta enimmäkseen olen harjoittanut ajattelumallia, jonka mukaan nuo toisten vartalot ovat aivan yhtä kauniita kuin minunkin.

Ja voi veljet, mikä määrä aivokapasiteettia siitä vapautuu, kun lakkaa jatkuvasti miettimästä omaa napaansa ja sitä, miltä mahtaa muiden silmissä näyttää! Kuin poistaisi valtavan roska- ja risukasan joen yltä pois, ja vesi virtaisi taas vapaana. Ajatukset kevenevät ja syvenevät. En voi sanoa että olisin vielä aivan siinä pisteessä, että mieli ja ruumis ovat yhtä, mutta tätä kohti menen, päivä kerrallaan.

Olen hiljalleen tutustunut enemmän joogan maailmaan, ja alkanut ajatella sitä muustakin kuin pelkästä venyttely-liikunnallisesta näkökulmasta. Joogakirjallisuuteen tutustuttuani olen varma, että tämä oman kehonsa rakastaminen ja jooga kulkevat käsi kädessä. Kyse on siitä, että löytäisi yhteyden kehoonsa, ja sitä kautta myös tutustuisi itseensä, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Jännittävää on se, että tämä havahtuminen on tapahtunut kuin lähes itsestään, kun olen alkanut harjoittaa vähän useammin. Haluan tehdä kivoja asioita tässä vartalossa, viedä sitä kävelyille metsiin ja kyliin, kurkotella käsillä ylös ja alas ja herätä aikaisin reippaana ja voimakkaana.

Ennen kaikkea terveenä herääminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Ajatus siitä, että kulkisin nämä kauneimmat nuoruusvuoteni ymmärtämättä omaa hehkeyttäni ja kehoni kyvykkyyttä peläsyttää pois kaikki itseinhon viimeisetkin rippeet. Mummelina en luultavasti katso nuoruudenkuviani että ”Ohhoh, miten kehtasin istua rannalla tuon pötsin kanssa”, vaan olen varmasti ihan ”Jumankauta miten säpäkkä muija olin parikymppisenä”. Eli ei muuta kuin nauttimaan siitä elämästä, johon omat, erilaistet ruumiimme meidät vievät, kainalokarvoineen kaikkineen. Vain rakkautta ja valoa kohti kurkottelua, askel kerrallaan.

Mitä te olette mieltä tästä kainalokarvojen ilmestymisestä katukuvaan? Ällöä vai vapauttavaa?
 

 

img_20150629_212449.jpg

Muoti Mieli Meikki Päivän tyyli

Äänikirjan ihanuus

Täällä Tukholmassa tuhraantuu aika paljon aikaa julkisissa kulkuvälineissä istumiseen, pysäkeille kulkemiseen ja kaikenlaiseen muuhun transportaatiosäätämiseen. Kesäksi harventuneiden aikataulujen vuoksi tulee myös käveltyä paljon välimatkaa. Tähän ns. luppoaikaan voi suhtautua joko kahdella tavalla; stressaantuen ruuhkametrossa ja ihmetellä, kuinka elämän kallisarvoiset minuutit tuhlautuvat homeisissa tunneleissa haisevien tyyppien seassa, TAI sitten voi ajatella, että ne ovat arvokasta aikaa itselle, musiikin kuuntelulle ja kirjojen ja lehtien selailulle. Välillä on toki hyvä olla ilman kuulokkeita ja vain kuunnella lintujen laulua, mutta useimmiten olen kuunnellut musiikkia t-banassa pönöttäessäni. 

Olen suuri kirjallisuuden ystävä, ja yritän pyhittää ainakin pienen hetken joka päivä jonkin opuksen lukemiseen. Metrot ja bussit osoittautuvat siinä kuitenkin pulmallisiksi, koska välimatkat kestävät yleensä vain n. 10 minuuttia, ja pitää vähän pysyä myös hereillä, ettei nuoku pysäkkinsä ohi. Kirjojen lastailu repusta ulos ja takaisin sisään, ja yritys syventyä tekstiin on niin hektisessä ympäristössä välillä vaikeaa. No, ratkaisuhan on ilmiselvä, ja niitä täällä metroissakin kovasti mainostetaan; äänikirjat.

En ole aikaisemmin kuunnellut äänikirjoja, koska… no, en tiedä miksi. Olen ehkä ajatellut, että yhden kirjan kuunteleminen kestää liian kauan, tai sitten sopivia kirjoja ei ole ollut tarjolla, ja kirjastosta lainattavat äänikirjat vaativat cd-aseman, jota minulla ei ole. Oli miten oli, latasin ensimmäisen äänikirjani eilen puhelimeeni, ja olen jo nyt aivan koukussa siihen. Työmatkatkin melkein kävelee mieluummin kuin menee bussilla, kun on niin kiva kuunnella!

Aluksi tuntui oudolta kuunnella miesäänen kertomaa kirjaa. Syvennyn usein kirjan maailmaan niin totaalisesti, että kehitän kokonaisen äänimaailman sen tapahtumille, mutta ääneen luettuna tuo äänimaailma on jokseenkin rajoitettu. Hetken päästä kuitenkin pääsin yli toisen ihmisen lausumasta litteratuurista, ja sitten piti yrittää keskittyä itse tarinaan. Se osoittautuikin hankalammaksi kuin luulin. Radiotahan ihmiset yleensä kuuntelevat taustaäänenä, poimien sieltä joitakin hetkiä, ja antavat sen sitten taas vaipua taustahälinäksi. Äänikirja uhkaa vaipua myös herkästi taustahälinäksi, jos yhtään alkaa miettimään mitään muuta. Sitä alkaa ihmettelemään ruusuja, mainosta, miettiä kauppalistaa… Sitten huomaa, että perhana, en yhtään kuunnellut mitä tuo tyyppi äsken sanoi, ja pointti meni ohi. Vähän kuin poikaystävän kanssa puhelimessa puhuessa.

Äänikirjan huonoin puoli on se, että taaksepäin selaaminen on hitusen vaivalloista. Kirjojen sivuja on helppo käännellä ja palata takaisin tarkistamaan joku kohta. Äänikirjan kanssa ei voi jäädä jumittamaan yhtä lausetta, niin kuin painetun tekstin kanssa helposti käy. Kirjojen kanssa voi makustella jotakin kielikuvaa tai lausetta niin paljon kuin mieli tekee, hykerrellä sille tai sitten skipata pari riviä jos ei jaksa lukea liirumlaarumia. Äänikirjassa kaikki tulee yhtenä pötkönä, makustelut ja liirumlaarumit kaikki tyynni.

Puhetyöläisenä en voi välillä olla kiinnittämättä huomiota lukijan lausuntatapoihin tai joihinkin maneereihin. Pohdin, miten itse olisin lukenut tuon sanan ääneen, ja niin edelleen. Tai millä tavalla muuttaisin ääntäni tämän hahmon lukemiseen. Kaiken kaikkiaan valitsemassani kirjassa lukija tekee hyvää työtä. Jotenkin tuntuu silti oudolta, että joku toinen tekee lukutyön sinun puolestasi. Ihan kuin huijaisin jollain tavalla.

Lähdin eilen lenkille äänikirja luureissani, ja viihdyin ulkona kokonaiset kolme tuntia! Välillä oli pakko laittaa äänikirja pauselle, kun piti keskittyä ihmettelemään Liljeholmenin ihmeellistä luontoa, sillä ääneen keskittyminen vie kyllä huomiota pois ympäristöstä. Ulkonaolemisen monimuotoisuus kasvoi samalla kun kuuntelin kirjaa. Rakastan multitaskaamista, joten ei tullut sellainen olo että nyt pitäisi suorittaa tämä lenkki, että pääsisin sitten lukemaan sitä kirjaa; äänikirja vapautti nyt-hetken. Hyppelehdin sinne tänne, tein pari spurttia, pysähdyin penkille istumaan ja kuuntelemaan, sitten otin luurit pois ja menin ihmettelemään puroa. Ei ollut kiire, ei ollut hätä.

Paras hetki oli, kun löysin sellaisen ison verkkokeinun pienen leikkipuiston pihalta, mihin pääsi rötköttämään pitkin pituuttaan. Makasin siinä varmasti yli puoli tuntia, tutkaillen auringon siivilöitymistä tammen- ja vaahteranlehtien lävitse. Annoin katseen levätä puiden latvoissa samalla kun pehmeä ääni luki minulle tarinaa auki. Se oli todellista ajan antamista itselle.

instasize_2015_5_287791.jpg

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen