Jäljellä ovat viimeiset hetkeni Tukholmassa tältä syksyltä. Ajatukset kiertävät jo joulussa, talvessa, alkavassa keväässä, Tampereessa. Haaveilen teatterin ja musiikin tekemisestä, uusista kursseista, ystävien kanssa kahvittelusta ja kaljoittelusta, poikaystävän kanssa vietetyistä yhteisistä illoista. Kaikki kävelymatkan päässä. Ei tunnelbanaa eikä busseja. Asiat hoituvat kohta helposti äidinkielelläni, ei tarvitse hävetä vääriä prepositioita. Puolentoista kuukauden päässä odottaa reissu Indonesiaan, mutta sitä ennen on uusivuosi ja tammikuu, ja kaikki Suomen talven kirpeys ja ihanuus. Haluan ihastella lumisadetta, laittaa sukset jalkaan tai kellahtaa kuusen alle kinokseen topatuissa vaatteissa. Voisin aloittaa jonkin uuden harrastuksen. Ilmoittautua työväenopiston kurssille. Jatkaa joogaamista. Voin inspiroitua teatterin tekemisestä, kanavoida luovan puuhastelun toimintavoimaksi opiskeluun. Kandikin varmaan pullahtaisi esiin siinä sivussa. Joo! Glögiä ja pipareita, itsetehtyjä villasukkia, kitaransoiton opettelua, lautapelejä, maalausta, kirjojen lukemista, kaverit hei, mennään tanssimaan, sokeriton ruokavalio, improvisaatioharkkoja…

HAAVEILU SEIS!

Eihän tämä vielä ollut ohi! Minullahan on vielä kaksi kurssia suorittamatta, kaksi esseetä kirjoitettavan Tukholman yliopistolle, joista toinen ruotsiksi ja toinen englanniksi. Lisäksi myös Tampereen yliopistolle etätehtävinä kolme esseetä. Deadlinet tässä sopivasti joulun molemmin puolin. Ystävät täällä Tukholmassa, joita haluaisin vielä nähdä ennen lähtöäni. Kaikki ne paikat, joissa en vielä ole ehtinyt käydä. Minun kuherruskuukauteni Tukholman kanssa ehti vasta alkaa. Eihän tämän näin nopeasti pitänyt mennä!

Onko tämä nyt se Victor Turnerin liminaali? En ole vielä irti vanhasta, olen jo menossa uuteen päin, mutta kaikki on kesken. Ja tällaiseen keskeneräisyyteen on kovin vaikeaa löytää motivaatiota. Hirveä ahdistus, kun hommat pitäisi saada vain nopeasti pois alta, ja sitten heti hypätä uusien kimppuun. En toisaalta edes haluaisi lähteä täältä. Olen toki kaivannut takaisin Tampereelle, mutta varsinkin näin loppuvaiheessa olen alkanut mieltää tämän kaupungin kodikseni. Se on kaunis, tuttu ja silti aina uusi. Niin paljon on vielä näkemättä, koska olen kuluttanut paljon ajastani tuijotellessa koulukirjoja. Kyllä varmasti tulee itku kun laiva lähtee satamasta, minä kyydissä nyytteineni. Huiskutan kannelta valkoisella liinalla. Niisk.

EI HÄTÄÄ!

Lähtöni olisi varmasti tuplasti kamalampi, jos tietäisin, etten enää palaa. Mutta minähän palaan. Olen nimittäin tulossa Tukholmaan kesätöihin radiotoimittajaksi! Joten ei tämä tähän pääty. Tästähän se vasta alkaa. Ensi kesänä minun ei tarvitse jatkuvasti miettiä esseiden deadlinejä, lukemattomia läksyjä, eikä minun tarvitse kuormittaa aivojani vapaa-ajalla ilman sen siunaaman rauhaa opinnoistani. Ei tarvitse istua iltamyöhään pänttäämässä globalisaation tai median teorioita (vaikka se onkin myös inspiroivaa ja hauskaa puuhaa, jos flow iskee päälle). Käyn vain töissä, ja kun pääsen töistä, voin ajatella jotain aivan muuta kuin töitä. Voin kuluttaa vapaat hetkeni hyvällä omallatunnolla kesäisen Tukholman kanssa. Kopistella pitkin Gamla stanin mukulakiviä, ja nauraa turisteille koska tuntisin itseni paikalliseksi. Skansenin kanat ja sataman laivat. Moderna Museet, johon olen solminut erityisen suhteen ilmaisten sisäänpääsyjen perjantai-iltoina. Jotenkin aivan punastun, ihan kuin minulla olisi salasuhde. Petänkö Tamperetta Tukholman kanssa?

Kevytkenkäisiä terveisiä Tukholmasta, joka sittenkin onnistui kiertämään minut pikkusormensa ympärille!