Livet är en fest

13.11.2014 alma-sofia

Byrokratia ja viskilörtsy

En ole aikaisemmin edes suonut ajatusta sille, kuinka vaikeaa on elää paperittomana pakolaisena eurooppalaisessa maassa. Olen ajatellut, että henkilöpaperit eivät ole niin tärkeitä jokapäiväisessä elämässämme, sillä niiden käytöstä on tullut niin näkymätöntä. En ole myöskään ajatellut omaa kansallisidentiteettiäni, en ole ajatellut kuuluvani Suomeen ensisijaisesti suomalaisena kansalaisena. Olen enemmänkin pitänyt itseäni maailmankansalaisena. Mitä väliä on omalla kansallisidentiteetilläni, kun kaikki ympärilläni ovat olleet saman identiteetin omaavia, banaalin nationalismin tiedostamattomia manifestoijia päivästä toiseen. Se on ollut näkymätöntä. Rajat ovat olleet merkityksettömiä, koska olen ollut niiden sisällä täysivaltaisena kansalaisena.

No, täällä maailmalla (tai siis lätäkön vastarannalla Ruotsissa) minulle toitotetaan joka päivä sitä, että olen suomalainen, tai ainakin että en ainakaan ole ruotsalainen. Edellisessä postauksessani kirjoitin siitä, kuinka keskustellessani ruotsalaisten kanssa, he aina nostavat ensin esiin suomalaisuuteni. Eivät tietenkään kaikki, mutta hyvin useat. Vaikka puhun sujuvaa ruotsia, niin jään aina muumiaksentillani kiinni. Bussikuskit sanovat että ”kiitos” ja tosiaan baarissa ovat nämä ”ei saa peittää”-näsäviisastelijat. On kummallista, että jokin, jota en ole kokenut itseäni suurimmin määrittävänä asiana, onkin yhtäkkiä täällä se ylin lokero, johon minut sijoitetaan. Asiaan vaikuttaa myös se, että olen töissä vähemmistöradiossa, jossa etusijalla on aina ruotsinsuomalaiset ja suomenkielisyys Ruotsissa. Tämä on siis pakottanut minut miettimään kansallisuutta, identiteettiä ja kotimaata.

Kovasti aina puhutaan Pohjoismaisesta yhteistyöstä, mutta konkreettisesti se näkyy heikosti. Olen taistellut byrokratian kanssa täällä aivan väsyksiin asti. Ilman ruotsalaista henkilöllisyysnumeroa en ole voinut avata pankkitiliä, en ole voinut kirjautua kuntosalin käyttäjäksi, en voi saada reseptilääkkeitä apteekista, en voi tilata netistä mitään, en voi noutaa postia ilman passia… Hain netistä tilaamani talvikengät lähimmästä asiamiespostista, ja he sanoivat että ”sori, ulkomaalainen tarvitsee passin noutaakseen paketin”. Sanoin, että kyseessä on toden totta paketti, jossa on kengät. Että eikö suomalainen ajokortti käy, joka on lähes samanlainen kuin ruotsalainen ajokortti. Ei käynyt. Sanoivat myös että olisi pitänyt kirjoittaa nimi tilaukseen samalla tavalla kuin passissa lukee (Alma-Sofia pelkän Alman sijaan). Mutta että tällä kertaa katsovat läpi sormien. Voin kertoa että alkaa sipuli taittua.

No, työni kautta sain onneksi hankittua ruotsalaisen väliaikaisen henkilönumeron, jotta voin maksaa veroa töistäni Ruotsiin. Sain silti tietää vasta myöhemmin, että palkkaanikaan ei voida maksaa suomalaiselle tilille, vaan pitää hankkia ruotsalainen tili. Prosessi pankkitilin avaamiseksi on ollut raivostuttava, byrokratian täyttämä perkeleinen, kivinen tie, joka ei ole täysin päättynyt vieläkään. Suonette minun käydä askel askeleelta läpi tämä ristiretki:

KUINKA AVATA PANKKITILI RUOTSISSA

1. Kolme viikkoa sitten, 23.10, saan tietää, että en saa palkkaa suomalaiselle tilille. Kävelen ruotsalaisen pankin tykö, missä ilmaisen asiani. Pankkitäti nostelee kulmakarvojaan, kun selitän että minulla on siis suomalainen pankki, eikä ole pankkitiliä Ruotsissa, ja haluan avata tilin heille. Minulla on mukanani passi, sekä todistus Skatteverketiltä (Verovirastolta) ruotsalaisesta henkilönumerostani. Täti ottaa infoa ylös, mutta ilmoittaa, että tarvitsen suomalaiselta pankiltani todistuksen, jotta he voivat edetä asiassa.

2. Soitan suomalaiseen pankkiini. Puhelimeen vastannut poika ei voi hoitaa asiaa, mutta siirtää asiani eteenpäin henkilölle, joka voi.

3. Seuraavana päivänä (24.10) saan puhelun pankkitädiltä, joka sanoo, että hän ei osaa hoitaa asiaa, mutta laittaa asian eteenpäin Helsinkiin, missä todistuksia rustataan. Pitäisi tietää millainen todistus on kyseessä. En tiedä. Perustodistus varmaan käy.

4. Pankkitäti soittaa seuraavalla viikolla ja sanoo, että ruotsinkielinen todistus ei ole mahdollinen, mutta englanninkielinen todistus onnistuu, jos käy. Kyllä käy.

5. Pankkitäti soittaa vielä uudestaan ja kysyy passini numeroa.

6. Saan työpaikalta viestiä, että palkat ovat tulleet takaisin palkanmaksuun, ja että he tarvitsevat ruotsalainen pankkitilini numeron. Kerron ettei sellaista ole vielä olemassa.

7. Viikkoa myöhemmin saan viimeinkin kirjeen Suomesta pankiltani. Se tulee illalla, joten pääsen pankkiin vasta seuraavana päivänä.

8. Astelen pankkiin uudestaan todistuksen kanssa, valmiina vastaanottamaan uuden, ruotsalaisen pankkitilini. Saan kuulla, että nyt heillä on kaikki tarvittavat dokumentit, ja että he ottavat yhteyttä sitten kun kaikki on valmista. Kävelen pettyneenä kotiin.

9. Viikkoa myöhemmin saan puhelun, että voin tulla allekirjoittamaan todistuksen. Pääsen vasta seuraavana päivänä.

10. Menen allekirjoittamaan todistuksen keskiviikkona 12.11. En vieläkään saa kaikkea tarvittavaa, vaan saan vasta tilinumeroni. Pystyn kuitenkin ilmoittamaan tilini palkanmaksuun, että saisin viimeinkin myös palkkaa. He kertovat, että pankkikortti tulee postitse seuraavana päivänä, ja koodi sitten vielä myöhemmin.

11. Seuraavana päivänä saan pankkikortin. Minun täytyy käydä konttorilla aktivoimassa se

12. Toivon että huomenna saan koodin kortilleni. Toivon myös että saan palkkani.

Ärsyttää niin paljon, että tämä postaus ansaitsee vain kuvan bioroskiksestani. Joka itseasiassa on yllättävän visuaalinen.

Koko prosessi on siis yhteensä kestänyt kolme viikkoa. Kaiken lisäksi sain tietää, että koska minulla ei ole ruotsalaista henkilöllisyystodistusta, ainoastaan henkilönumero, en voi siirtää rahaa ruotsalaiselta tililtäni suomalaiselle tililleni. MITÄ?

Täytyy siis käydä pankista käsin hoitamassa sekin, sitten kun on sen aika. Tämä kaikki on ollut turhauttavaa juoksutusta ja soittelua paikasta toiseen. Olen silti onnekas, koska minulla on kuitenkin ollut mahdollisuus saada henkilönumero, pankkitili ja jopa palkkaa. En halua edes kuvitella millaista se on ihmiselle, joka ei osaa kieltä.

Vaikka vain pienen murto-osan verran, alan ymmärtää paperittomia pakolaisia. Kuinka he voisivat mitenkään sopeutua uuteen, tai edes väliaikaiseen kotimaahansa, kun heillä ei ole minkäänlaisia oikeuksia? Minullakin meinaa sipuli katketa jatkuvan muistutuksen kanssa siitä, että en kuulu tänne, että en ole täysivaltainen yhteiskunnan jäsen. Liittyminen johonkin järjestöön, liittyminen johonkin kuntosalille vaikka jumpparyhmään… nämäkin ovat mahdottomia ilman henkilötunnusta. Henkilöpaperit vaikuttavat mitättömältä asialta, mutta ne vaikuttavat elämään joka päivä. Ruotsalaisen puhelinnumeronkin puuttuminen vaikeuttaa elämää! Joudun keksimään päästäni ruotsalaisia puhelinnumeroita eri paikkoihin, jotta voisin ostaa esim. laivalipun Suomeen. Hah. Toivottavasti jollakin on oikeasti numero 071-1234567.

Onneksi sipuli ei ole vielä täysin katkennut. Tiedän, että minulla on jokin paikka, missä paperini kelpaavat. Kaikilla ei ole yhtä hyvä tuuri. Sitäkin suuremmalla syyllä vituttaa lueskella Suomen byroslavia-touhuja, kun virkamiehet voisivat helpottaa esimerkiksi jonoja maahanmuuttovirastossa, tai opettaa suomenkieltä pakolaisille, tai vaikkapa auttaa ihan missä tahansa muussa mikä on päin helvettiä yhteiskunnassamme. Mutta ei. Kyllä VISKILÖRTSYN kieltäminen on tärkeämpää.

Fuck you, Evira.

Puheenaiheet Raha Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

12.11.2014 alma-sofia

Darrapostaus

Lauantaina minulla oli pitkästä aikaa krapula. Eikä mikä tahansa pikkudarra, vaan todella ansaittu, tuskainen ja iljettävä krapula. Minulla oli ystäviä kylässä viikonlopun yli, ja ajatuksena oli lähteä vähän ulos jonakin päivänä. Perjantaina oli tarkoitus vain käydä kaljalla pubissa. Olin varannut pöydän kasvisravintolasta, ja ruokailun aikana pohdimme, että tänään ei ole kyllä sellainen klubifiilis. Noin yhdeksän tuntia myöhemmin, siinä puoli seitsemän aikaan aamulla, olimme taas kotona. Välissä tapahtui paljon kaikkea kummallista, mutta emme ainakaan maksaneet illasta lähes mitään, ja pääsimme vielä kolmestaan turvallisesti kotiin.

Puhelimestani oli tietysti loppunut akku yön aikana. Enkä känniltäni tajunnut aamulla laittaa sitä päälle, kun sammuimme läjään ystävän kanssa. Tungin sen vain latautumaan. Heräilin joskus yhdentoista jälkeen, ja laitoin puhelimen päälle. Poikaystävä soitti melkein heti, ties monettako kertaa. Oli tietysti ollut huolissaan. Olen otettu! Ihanaa että on joku, joka huolehtii. Kuulostin kuulemma kuluneelta. Ruotsalaisen hipsterklubin siniset hämyvalot ja röökinhaju nenäkäytävän ylänurkassa täyttivät hermoratani. Ääni oli lähtenyt ja päähän sattui. Kisulla on uskomaton kyky ennustaa mitä aion sanoa. Jostain syystä hän tiesi jo etukäteen, että aion sanoa että ”sattuu” ja ”ei olisi pitänyt juoda niin paljoa” ja ”olisi pitänyt lähteä aikaisemmin kotiin”.

Onneksi ystäväni olivat luonani. Yksin ei saisi koskaan viettää dagen efteriä. Krapula on parhaimmillaan hieno ja luova tila, jonka avulla vahvistetaan yhteyttä lähimmäisiin ja keksitään uusia, kuolemattomia juttuja. Tällä kertaa kuitenkin rankan bailaamisen ja valvomisen jälkeen darrani läikkyi yli. Pahoinvointi kasvoi liian suuriin mittoihin. Koko päivä meni sumussa, joka koostui lähinnä sohvalla makaamisesta naiskasassa ja nauramisesta. Ja syvällisistä suhdekeskusteluista (ah, kun pääsee oikein kunnolla kaivelemaan ja analysoimaan). Ja valittamisesta. Sattui oikeasti. Iltapäivällä päätimme lähteä kauppaan. Ulkona oli ollut kaunis, aurinkoinen syyspäivä. Illan hämärtyessä ilma oli vieläkin kirkasta ja rapeaa. Kävelimme pimeää metsäpolkua pitkin kauppaa kohti. Olin hiljaa. En voinut sanoa mitään, mikä tietysti huolestutti ystäväni. En voinut avata suutani, koska muuten olisi lentänyt byytta. Miksi krapulassa ympäristön ja luonnon kauneus korostuu, ja itsensä tuntee niin rumaksi ja arvottomaksi sen keskellä?

Lopulta en enää kestänyt. Kävelin tuomipuskien eteen, kahlasin keltaisissa ja ruskeissa lehdissä henkilökohtaiselle darra-alttarille, ja loin katseeni maahan. Oksensin nahkakenkieni väliin. Elegantisti, tottakai. Maistui vuohenjuustolta. Hyvinvointini nousi kuin maaginen pavunvarsi kohti taivaita, kun sain öiset myrkyt ulos kehostani. Maailma näyttäytyi hetkisen ajan uusien mahdollisuuksien kanssa; kyllä, saat vielä jatkaa elämääsi. Surkeana ja silmät vetisenä, mutta onnellisempana, pääsin viimein kauppaan. Krapulassa kaupassa täytyy antaa himoilleen valta. Ostin jäätelön.

En pystynyt lähtemään lauantai-iltana ulos. Tai pystyin, mutta en kestänyt. Löysimme upean kellaribaarin Södermalmista, missä oli huikea ilmainen soul-keikka meneillään. Siellä oli kuuma, ihmiset näyttivät hyviltä ja erikoisilta, ja heitä oli paljon. Ihmismäärä oli loppujen lopuksi liikaa. Olin aivan lopussa, ja halusin vain suihkuun. Jätin mimmit bailaamaan ja lähdin himaan. Soittelin poikaystävälle, jota olin kaivannut myös klubilla edellisyönä. Joo, voihan näitä tukholmalaisia miehiä ja naisia sanoa kuumiksi ja upeiksi, mutta kukaan niistä ei ole Kissapoika! Värivaloissa vilahti paljon viiksiä ja punaisia pipoja, mutta ei sitä yhtä oikeaa. Toinen ystävistäni kiusasi minua siitä, että olen muuttunut ihan lällyksi. No, kai se pitää hyväksyä. Rankka-Almasta on tullut romantikko. Onneksi etäsuhde muuttuu taas lähisuhteeksi vain kuukauden päästä.

Siispä klubilla parinmuodostuksen sijaan haluaisin esimerkiksi keskustella ihmisten kanssa. Hyvä puoli ruotsalaisissa on se, että he tulevat todella herkästi juttelemaan. Miehet eivät tartu kännissä suoraan kankkuun, vaan tulevat ensin kysymään että mikä on meininki. Huono puoli on se, että monet jäävät johonkin luuppiin pyörimään kun saavat kuulla, että olet suomalainen. ”Kiitos, perkele, ei saa peittää”. Kyllästyttää! En ole usein vain kävellyt ulos jostain keskustelusta siksi, että olisin niin kyllästynyt siihen, mutta viime perjantaina sain siihen mahdollisuuden. Eräät juttukaverit eivät päässeet yli niistä muutamista suomifraaseista jotka osasivat. Yritin selittää, että puhun kyllä ihan hyvää ruotsia, ja osaan keskustella muustakin kuin suomalaisista kliseistä. Viidennen ”perkeleen” ja ”karrrrhuuuuuu”n jälkeen käännyin kannoillani, taisin vielä ilmaista turhautumiseni kyseisten henkilöiden kommunikaatioskillseihin.

Sunnuntain oli tarkoitus olla tyttöjen viimeinen päivä, mutta suklaakakkusessio eräässä ihanassa kahvilassa, Gilda’s rumissa Södermalmilla, venyi liian pitkäksi ja mimmit myöhästyivät laivaltaan. No problems, mutta minulla oli töitä seuraavan aamuna kello 4.30. Tottakai otin tytöt luokseni vielä yhdeksi yöksi, enhän olisi muutenkaan halunnut että he lähtevät pois, koska tykkään emännöidä frendeille. Mutta itselläni oli jonkinlainen takautuva liskojen yö, enkä nukkunut silmäystäkään sunnuntaiyönä. Avasin silmäni kun kello herätti neljältä, ja lähdin töihin. Töistä suoraan koululle, jossa ensimmäinen luento koostui elokuvasta. Asetuin anorakissani takarivin penkeille ja vetelin sikeitä tunnin. Siten jaksoin vielä seuraavat kaksi tuntia luentoja. Välissä kävin hyvästelemässä ihanat viikonloppukämppikseni, ja lähdin vielä iltaluennolle. Nukuin viime yön kuin tyrmässä. Unissani tepasteli zombeja ja hevosia, lempiaiheeni unissa. Haudan lepoon, sanoi Keskitalo.

Viikonlopun aikana tulin siihen tulokseen, että ihminen kyllä on todella onnellinen, jos hänellä vain on ystäviä ja hyvää ruokaa. Toinen ystävistäni esitteli uuden aamupalasuosikkini, puuron tattarisuurimoista. Gluteeniton, proteiinirikas puuro sai kaverikseen saksanpähkinöitä, luumuja, taateleita, kanelia, hunajaa ja omenaa. Kaikki maistuu paremmalta, kun on joku kenen kanssa jakaa se. Oli myös upeaa huomata, että kolme todella voimakasta naista pystyy viettämään tiiviin viikonlopun yhdessä ilman mitään ongelmia. Olisimme voineet käydä kunnolla toistemme hermoon. Rakkautta vain. Tästä lähtien tulen aina muistamaan tämän viikonlopun syödessäni tattaripuuroa. Tai oksentaessani.

Ps. Ensilumi tuli kun ystävät saapuivat Lidingöhön aamuvarhain. Vau.

Suhteet Ystävät ja perhe Hyvä olo