Survival of the fittest, kuuluu selviytymisohje Tukholmassa. Tässä kaupungissa ulkonäöllä on selvästi enemmän väliä kuin muualla. Olin odottanut suurkaupungilta vapaata ja villiä suhtautumista pukeutumiseen, ulkonäköjen monimuotoiseen manifestaatioon ja katukuvan monimuotoisuuteen. Olin myös luullut, että omana itsenä pysyminen, ja oman itsensä tunteminen olisi helppoa, itsestäänselvää. Totuus olikin toinen.

Seuraava kohta on yleistävä, mutta sanoisin, että ero on silti merkittävä Suomeen verrattuna. Haluan myös huomauttaa, että tämä postaus keskittyy lähinnä ulkonäköön, pukeutumiseen ja kehonkuvaan. Mutta siis:

Ainoat värit Tukholman katukuvassa ovat musta, valkoinen ja beige. Joskus vilahtaa jotain muuta tummansävyistä myös. Värien puute ihmetyttää ja surettaa. Varsinkin nuoret pukeutuvat hyvin paljon mustaan. Iloisimmat värit ovat kerjäläisten päällä. Tyylien homogeenisyys yllätti minut. Alakulttuurit puuttuvat katukuvasta. Trenssitakki on syksyn the-vaate, kengät ovat tennarit, merkkilenkkarit tai ns. ratsastusnilkkurit. Kaikki ovat todella laittautuneita, todella kauniita ja todella hyvässä kunnossa. Treenihousut ovat myös ihan hyväksyttävä muotivaate täällä. Varsinkin kun ne paljastavat täydellisen muotoiset jalat, joihin on varmasit kulutettu paljon aikaa ja vaivaa (aikaa ja vaivaa, jota arvostetaan enemmän, kuin vaikkapa opiskeluun ja tutkimukseen käytettyä aikaa ja vaivaa). Geenit ovat vain selvästi kohdallaan monella täällä. Miehetkin ovat niin kauniita, että itkettää. Puvuntakki ja kammattu tukka on tavallista jopa nuorten keskuudessa.

Tästä kaikesta seurasi kriisi, kun muutin tänne. Tunsin kunnollista alemmuuskompleksia kaikkia näitä tuuheatukkaisia skandinaavisia kaunottaria kohtaan. Kaikesta eniten järkyttää tietysti se, että nämä ”kauneusihanteet” eivät ole niitä, joiden mukaan minä näen ihmiset yleensä kauniina tai komeina. Rakastan erikokoisia ja erimuotoisia kehoja, vahvasti itseään sekä ulkoisesti että sisäisesti tulkitsevia ihmisiä. Omassa kehossa viihtyminen on kaunista. Nyt yhtäkkiä kuitenkin se vallitseva, yhteen muottiin kauneuden puristava käsitys sai minut epäilemään itseäni ja ruumistani.

Hävettää myöntää kriisini pinnallisuus, mutta varmasti jokainen esimerkiksi aknesta kärsivä tietää, miten epävarmuus omasta ulkomuodosta vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin.

En ole koskaan panikoinut ulkonäöstäni samalla tavalla kuin alussa Tukholmassa. Akneni aiheuttaa enemmän hermoraastetta kuin aikaisemmin. Tuskailen 64 kilon painoisen vartaloni kanssa, kun en ”sovi muottiin”. En ole koskaan tuntenut yhtä huonoa omaatuntoa siitä, että en ole ehtinyt käydä lenkillä, tai että söin korvapuustin. Katselen ohikulkevia naisia ja mietin, pitäisikö minunkin ostaa samanlaiset kengät/samanlainen takki/samanlaiset housut/samanlaiset irtoripset. Tai siis, mitä ihmettä. Ensinnäkin tyyliäni kuvaa varmasti parhaiten se, että aina en ihan täysiä ajattele sitä, mitä laitan päälleni. Leikkisä, mukava, rento, erilaisia mekkoja ja värikkäitä sukkahousuja suosiva pukeutumiseni ei tuntunutkaan täällä aluksi niin hyvältä, kuin miltä se minusta oikeasti tuntuu. Alkukantainen pelko siitä, että erotun joukosta, että ne huomaavat etten kuulu joukkoon, valtasi minut hyökyaallon lailla alussa. Nyt olen alkanut vähän rauhoittua. 

Uuteen paikkaan muuttaessa varmasti jokaisen päässä vilahtaa tämä houkutteleva ajatus; kukaan ei tunne minua, joten voin olla juuri sellainen kuin haluaisin olevani. Vanhojen tuttavien muistijäljet eivät muokkaa minäkuvaani. Voin rakentaa itsestäni sellaisen, kuin haluan olla. Mutta onko tämä halu minusta itsestäni lähtöisin, vai onko se jonkin ulkopuolisen instituution asettama? Minäkuvan miettiminen on tietysti suorassa yhteydessä sosiaalisen median tarjoamaan mahdollisuuteen itsensä narraatiosta. Mitä kerron itsestäni tänään? Pitäisikö vetäistä päälle jakkupuku, ja hymistä hyvinvoivien kaunottarien kuorossa treenin, ravinnon ja rahan pyhästä kolminaisuudesta. Postata instagramiin pari kuvaa lenkiltä ja parsakaalista. Olen kuluttanut viimeisten kahden kuukauden aikana niin paljon aikaa ulkomuotoni ja narraationi murehtimiseen, että tajusin sen olevan toissijaista. Sitäpaitsi minun sosiaalisen median narraationi paljastaisi huijaukseni heti niille, jotka jo tuntevat minut. Muuttaisinko ulkoisen olemukseni, tyylini, sopiakseni Tukholman narraatioon? Ei kiitos. 

Ajoittaisten kriisihetkien jälkeen tiedostan, kuinka naurettavia ajatukseni ovat. Miksi minun tarvitsisi verrata itseäni muihin? 

Yritän pitää mielessäni upeaa ohjenuoraa, jonka mukaan pitäisi elää niin, että kymmenen vuoden päästä voisi katsoa taaksepäin sanoakseen olevansa ylpeä siitä ihmisestä, joka silloin oli. Omana itsenä eläminen on varmasti tärkeintä mitä voi itselleen ja mielenterveydelleen tehdä. Siksi olen yrittänyt tiedostaa ne hetket, jolloin Tukholma yrittää saada yliotettaan minun itsetunnostani. Vastustaa niitä, ja muistuttaa itseäni niistä asioista, jotka ovat merkityksellisiä. Niistä asioista, joista minä rakennun, ihan oikeasti. Minun pitää olla vahvempi, kuin hegemoninen kauneuskäsitys ja trendien ohimenevät virrat.

Ihmeellisintä tässä on se, että Tukholma on monimuotoisempi kuin mikään Suomen kaupungeista. Täällä on hurjasti eri etnisistä taustoista tulevia ihmisiä. Tykkään siitä, että maapallon kirjo siskoistani ja veljistäni on hyvin edustettuna täällä. Silti minusta tuntuu, että jollakin tavalla katukuva on myös monipuolisempi esimerkiksi Tampereella. Olen nähnyt täällä alle 5 ihmisä, joita Suomessa kutsutaan hipeiksi. Yhden gootin. En ainuttakaan punkkaria. Missä ovat kaikki moninaiset alakulttuurit katukuvasta? Suurin ”alakulttuuri” on hipsterit, mutta hipstereiden tyhjä, kulutukseen ja tyyliin perustava pseudo-ideologia on viihdyttävä vain sen pinnallisuudessa. Sitäpaitsi nekin tuppaavat olemaan aika homogeeninen ryhmä!

Luulen, että myös maahanmuuttajataustaisten ihmisten, varsinkin nuorten, paineet sulautua joukkoon ovat valtavat. Varsinkin näinä aikoina, kun rasistinen Ruotsidemokraatit keräsi 13 prosenttia äänistä vaaleissa. Toinen syy on luultavasti se, että Tukholma on pääkaupunki. Kuten tässä (ystäväni kirjoittamassa!) tekstissä todetaan, ”laihuutta pidetään älykkyyden ja tuottavuuden symbolina”. Tässä suuressa kaupungissa, jossa asunnot loppuvat kesken, ja työpaikoista on hirveä kilpailu, täytyy sitä omaa pärjäämistä pönkittää ulkoisella olemuksellaan. Pääkaupunki ajaa homogeenisyyteen, koska kaikki ovat toistensa kilpailijoita. Muodin ja trendien seuraaminen on osa sitä pärjäämistä. Viidakkoon on helpompi sulautua, kun kaikilla on samanlaiset raidat.

Ulkonäön ylikorostuminen näkyy Tukholman keskustassa joka puolella. Metrossa on mainoksia kuntosaleista, jotka painostavat aloittamaan treenaamisen HETI. Ne ovat muuten auki 24/7. Jugurttipurkin kyljessä on treeni- ja ruokavalio-ohjeita lapsille. Hyvinvointia, treeniä, fitnessiä korostetaan joka kulmassa. Kaikki kulminoituu siihen, että jos NÄYTÄT hyvältä, niin VOIT myös hyvin. 

En ole täysin eri mieltä. Liikunta on minulle tärkeää, se pitää pääni kunnossa ja palauttaa luennoilla istumisesta rasittunutta ruumistani. Luonnossa patikointi on henkireikäni. Metsä hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Sammal ei saivartele, kaarna ei karsasta. Silti tuntuu hölmöltä tuntea huonoa omatuntoa siitä, jos olen vain opiskellut koko päivän, enkä ehtinyt tehdä yhtään vatsalihasliikkeitä. Tuntea huonoa omatuntoa siitä, että on kehittänyt kulttuurista pääomaa ja sielullista tietotaitoaan, sen sijaan että olisi kehittänyt kehoaan? Nyt on jotain pielessä.

Tukholman tunnelbanassa on käynnissä tällä hetkellä kampanja naisten minäkuvaa vääristäviä mainoksia vastaan. (Tekstissä lukee: ”Siinä sinä seisot ja olet nielet viestiä, joka kertoo mikä kaikki kehossasi on pielessä”). Mielestäni hyvin muotoiltu slogan. Mainosten ja vaatesuunnittelijoiden ihannevartalosta eroava muotti on väärä. Median, ja varsinkin mainosten roolista ulkonäköpaineiden luojana on paljon tutkimustietoa. Olen suhtautunut niihin välillä kriittisesti, koska päällimmäinen tunteeni on ollut se, että mainokset ja kuivat, laihat mainosnaiset eivät vaikuta minun minäkuvaani. Olenhan vahva, itsenäinen nainen! 

Totuus paljastuu viimeistään vaatekaupan pukukopissa. Kirkkaiden valojen loisteessa jokainen kehon virhe korostuu. Ne vaatteet, joita mainoksissa väläytellään, eivät istu päälle. Jostain tursuaa aina jotakin, tai sitten vaate ei laskeudu oikein. Muotibisnes on lannistanut sinut jälleen kerran. Olet pielessä, koska tämä vaate ei sopinut sinulle. Masentaa.

Tätä ei silti pidä myöntää kenellekään. Ainakaan sitä, että ne mainoksen naiset vaikuttaisivat minäkuvaasi. Puhumattakaan niistä mallinnäköisistä naisista, joita kävelee kadulla vastaan joka päivä, armeijoittain. Sehän on täysin järkevän, korkeakoulutetun naisen ajatusmaailman vastaista!

Luulin olevani valmis, itsevarma ja täysin sinut itseni kanssa. Tätä itsensätuntemusta on täytynyt käydä läpi uudestaan täällä täydellisten naisten maassa. Kun ahdistaa ja hirvittää kaikkein eniten, ajattelen ystäviäni. Minun silmissäni ystäväni ovat kauniita ja erikoisia. Rakastan sitä, että he kaikki ovat omia itsejään, omanlaisiaan ja viehättäviä. En näe virheitä. Jos näen, niin hyväksyn ”virheet” ystävissäni (jotka voivat olla todella suloisiakin). Miksi en hyväksyisi niitä itsessäni? Näkisinpä itseni ystävieni silmin. Yllättyisin varmasti.

Kai viestini tässä on se, että juhlistakaa monipuolisuutta ympärillänne, iloitkaa omasta tyylistänne ja itsenne ilmaisemisesta sen kautta (koska se on tärkeä osa sinua, kaikesta huolimatta). Pistäkää päälle juuri sitä mitä haluatte, ja syökää juuri niin kuin kehossa tuntuu hyvältä. Erilaiset kehot ja monenmuotoiset vartalot ovat rikkaus ja ilo. Rautainen itsetunto on parempi kuin rautaiset pakarat!

Kaiken tämän pinnallisen, ja samalla hyvin syvälle ulottuvan itsen sekä ympäristön tutkiskelun jälkeen tiedän, että lähden Tukholmasta vielä vahvempana ja varmempana, kuin mitä olin tänne tullessani. Ulkoa ja sisää täysin Almana.

Mitä keinoja teillä on vallitsevan kauneuskäsityksen kumoamiseen? Miten vastustatte muotimarkkinoiden asettamia paineita? Tell me, kommenttikentässä vaikka.