Joskus elämässä tulee vastaan sellaisia tilaisuuksia, joita ei voi ohittaa. Ei, vaikka joutuisi heräämään töihin 03.45.

Noin viikkoa ennen kuin muutin Tukholmaan, olin lähettänyt Ruotsin radion suomenkieliselle radiokanavalle viestiä, josko he kaipaisivat avustajaa. Ajattelin, että ei tällä tavalla sokkona verkkoja heittelemällä saa kalaa. Oli vain pakko laittaa jotain viestiä, koska soimaisin itseäni, jos en yrittäisi.

Sain vastauksena pyynnön tulla tapaamaan heitä Radiotalolle Tukholmassa. Haastattelu jännitti. En ollut aiemmin tehnyt radiotyötä, Tampereen yliopiston radiojournalismin kurssin lisäksi. 

Sanoin Kissapojalle haastattelun jälkeen, että ei ne minua ota. Ei minulla ole kokemusta ja aikataulujenkin kanssa on sovittelemista. Saman viikon loppupuolella sain puhelun Sisuradiolta (kyllä, sen nimi on Sisuradio. Sisu-sanalla ei ilmeisesti ole samanlaisia konnotaatioita ruotsinsuomalaisten keskuudessa kuin Suomessa). 

Minulle tarjottiin töitä uutistenlukijan vuoronpaikkaajana. 

Ensireaktio oli tietysti onnistumisen ilo, maailma avautui hieman silmieni edessä. Samalla alkoi myös hirvittää. Kulutan päivittäin läksyjen lukemiseen ja kirjoittamiseen useita tunteja, ja siihen päälle voi laskea vielä luennoilla istumista. Miten selviäisin sekä uusien työmenetelmien opettelemisesta että yliopistolla opiskelemisesta?

Soitin ylimmälle neuvonantajalleni, eli äidilleni. Äiti kiljaisi heti, että tottakai otat sen paikan. Niin ajattelin itsekin. Tarvitsin vain ulkopuolisen rohkaisua.

Astun selvästi oman epämukavuusalueeni ulkopuolelle keräämällä näin paljon vastuuta ja aikatauluja itselleni tälle syksylle. Olen silti aika varma, että se kannattaa. Levätä ehtii myöhemminkin.

Tiistaina olin ensimmäistä kertaa työkoulutuksessa, ja keskiviikkona osallistuin jo ensimmäiseen aamuvuoroon. Vuoro alkaa 4.30 aamulla. Onneksi siihen aikaan työpaikka tarjoaa taksikyydin duuniin.

Kerroin taksikuskille, että olen menossa Radiotalolle, ja että nyt on ensimmäinen työpäiväni. Taksikuski paljasti, että hän on itsekin aikoinaan tehnyt radiotyötä, mutta ei toimistossa, vaan metsissä ja kallioilla. Mitä? Taksikuski kertoi, että hän oli 90-luvun alussa pyörittänyt salaista radiota Kurdistanin kansannousussa, jonka seurauksena Pohjois-Irakiin perustettiin Kurdistanin autonominen alue. Kuski kertoi, kuinka hän ystävineen raahasi painavia radiovarusteita paikasta toiseen vaikeakulkuisessa maastossa, jotta he eivät jäisi kiinni. 1993 hän muutti Ruotsiin. Nyt hän ajaa taksia. Oli kuulemma tyytyväinen.

Aikamoinen tarina kuultavaksi puoli viideltä aamulla. Tuli jotenkin outo olo, että tässä minä nahkapenkillä matkaan turvalliseen toimitukseen, juomaan kahvia ja marisemaan aikaista herätystä, jotta voisin kertoa radiossa siitä, mitä kaikkea kamalaa tässä maailmassa tapahtuu. Tekemään muka demokratiaa ylläpitävää journalismia. Nämä perspektiivin vinksahdukset ovat äärimmäisen tärkeitä, varsinkin muistutuksina oman elämänsä helppoudesta ja hyväosaisuudesta. 

No, takaisin Radiotalolle.

Aluksi ajattelin, etten ikinä opi käyttämään niitä kaikkia ohjelmia ja systeemeitä, joita toimituksessa käytetään, mutta homma alkoi tuntua tutulta yllättävän nopeasti. Sain hyvän, kärsivällisen opastuksen työn saloihin, ja keskiviikkona luin jo kolmet uutiset itse. Voit kuunnella yhdet esimerkiksi tästä:  http://sverigesradio.se/sida/avsnitt/429895?programid=185

Työvuoroni jälkeen kävin nopeilla päikkäreillä kotona, ja lähdin takaisin yliopistolle luennoille. Näköjään sekin oli tehtävissä, aamuvuoron ja opiskelun yhdistäminen.

Työnkuvaan kuuluu suomentaa ruotsinkielisistä tiedotteita ja sähkeitä, ja lukea ne uutislähetyksissä. Suomentamisprosessi on sekä hauska, että piinaava. Saan itseni jatkuvasti kiinni svetisismien kirjoittamisesta. Samalla oppin kuitenkin huikeasti.

Luultavasti tulen hilaamaan itseni tuonne Radiotalolle noin kerran tai pari viikossa. Työporukka vaikuttaa todella mukavalta ja motivoituneelta. Uuden työkokemuksen kerääminen muualta kuin Suomesta tuntuu äärimmäisen arvokkaalta. Se, että saan puolen vuoden sisällä kerättyä tietotaitoa sekä printtilehdestä, että radiosta, on uskomatonta tuuria. Vetää myös hieman nöyräksi.

Yrittäminen näköjään kannattaa aina. Ei kai niitä mahdollisuuksia saa, ellei niitä itse metsästä.

Tuntuu, että tässä liikahtelevat jotkin isommat pyörät. Se on sitä metaforista surffaamista, josta puhuin aiemmassa postauksessani. 

Ps. Alan tuntea oloni kotoisaksi täällä. Kun vielä pääsisi tästä flunssasta eroon, niin voisin nauttia tästä syksystä kunnolla.