Vardagsglädje ja babylonin rattaat

Kuten blogini nimi jo kertoo, minä kuulun niin ihmisiin joiden mielestä elämän tulisi olla yhtä juhlaa. Siinä on hyvät puolensa. Pienistä hetkistä on helppo löytää iloa, ja aamulla herätessä odottaa innoissaan sitä seikkailua, joka mahdollisesti tulee tänään vastaan. Sitä jotenkin aina kurkottaa eteenpäin ja korkeammalle, ja janoaa niitä uusia kokemuksia. Tällä ajattelutavalla on kuitenkin myös varjopuolensa silloin kun arki rullaa yli raskaimmalla oravanpyörällään, eikä todellisuus enää vastaakaan mielikuvia.

Ylen nettisivuilla oli vastikään juttu siitä, kuinka ”tehokkuustempoilu on mennyt yli kaikilla elämän osa-alueilla”. Jutun mukaan luovuus ja tehokkuus tarvitsevat tilaa ympärilleen. Liiallinen tehokkuuden ja ahkeruuden korostaminen johtaa loppuunpalamiseen. ”Onko hyvä elämä sitä, että yhä useammat uupuvat joko liiasta työstä tai sitten siitä, että työtä ei ole ollenkaan?”, kysyy professori jutun haastattelussa. Juttu oli kuin suora vastaus viimeaikaisiin ajatuksiini. 

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet todella intensiivisiä. Toisen kurssin kiristyessä loppuaan kohti, ilo oli vähällä kadota arjesta. Samaan syssyyn sattui paljon työvuoroja, ja paljon rästitehtäviä, joita tein sitten aamut ja illat työtehtävien välissä. Loppuesseen kirjoittaminen kolmessa päivässä ei helpottanut kiirettä. Hirveän kiireen ja paineen alla, univelka reppuselässä, ei ollut aikaa nauttia edes niistä pienistä asioista. Tai enemmänkin, ei ollut kykyä avata silmiä niille. Tunsin oloni loppuvaiheessa todella epäonnistuneeksi ja epätoivoiseksi. Kyllä, opin uutta ja tienasin rahaa, mutta se kaikki jää vain tämän pienen itseni sisälle. Ne eivät ole sellaisia asioita joita muistellaan vanhempana. Ne suuremmat tunteet ja kokemukset, joita kaipaan, jäivät ulkopuolelle.

Yritän nykyään kertoa itselleni, että jokaisena päivänä ei voi tapahtua jotain mullistavaa. Jokaisen päivän ei tarvitse olla uusi, suuri kokemus. Joka viikonloppuna ei tarvitse olla mukana kaikissa maailman päräyttävimmissä tapahtumissa. Välillä voi ottaa aivan iisisti, ja kokea asioita pienesti, sen sijaan että kaikki tuntuisi kaikelta kokoajan. Se jatkuva seikkailun tavoittelu johtaa pettymykseen silloin kun babylonin rattaat jyristävät yli. Jää alle lituskaksi kuin lettu.

Nousin alhosta kahden ajatuksen voimalla. Ensinnäkin, aina ei voi olla kivaa. Saavuttaakseen jotain täytyy sen eteen myös työskennellä. Jos välillä joutuu vähän rutistelemaan, niin kyllä se siitä kuitenkin helpottaa. Onneksi tykkään alastani, ja saan kuitenkin flow-kokemuksia kirjoittaessa. Ja toiseksi, kiire on itse luotua. Päätin siis kesken esseenkirjoituksen irroittautua siitä itse itselleni luomasta oravanpyörästä, ja lähdin ystäväni kanssa käymään ostereilla. Ja sitten vielä kahveilla. Enkä tuntenut lainkaan huonoa omatuntoa siitä, että en ollut kotona opiskelemassa. Voin tuhlata omaa aikaani kirjoittamiseen vaikka yöt läpeensä, mutta ne hetket, jotka voi jakaa muiden tai itsensä kanssa on otettava huomioon täydellä sydämellä ja ilman kiirettä.

Istuimme monta tuntia, juttelimme pitkään ja syvästi (ruotsiksi!) ja otimme rennosti hämyisessä kahvilassa. Keskustelimme nimenomaan tästä arjen pelkäämisestä, ja tulimme siihen tulokseen, että vardagsglädje (ei ole muuten ruotsin sanastoon vakiintunut sana!), arjesta iloitseminen, on uskomattoman tärkeää. Tavallisuudesta nauttiminen on ehkä iloista suurin. Se, että hymyilee teekupin ääressä, tai nauttii perunoiden kuorimisesta. Tai ei nyt ehkä sentään siitä.

Itsensä kanssa pitää myös viettää aikaa, ilman velvollisuuksia. Mennä ulos, katsoa taivaalle ja todeta, että onpa se kaunis. Hymistä kuusille ja vilkuilla puutalojen ikkunoista sisälle (creep). Ihmetellä kerrostaloja ja niiden valoja. Iloita kovakantisesta kirjasta tai uudesta ruokareseptistä. Tai vaikka tuijottaa ruokaohjelmia telkkarista, kunhan vain nauttii siitä. Olen asunut kaksi kuukautta asunnossa, jossa on kylpyamme, ja kylvin ensimmäistä kertaa vasta tällä viikolla. Laitoin kynttilöitä ja luin kirjaa. Tuntui vähän kornilta, mutta hitto että tuntui myös hyvältä.

Perhekin kävi kylässä alkuviikosta, kaikki viisi yhdellä kertaa, uskomatonta! Sain taiottua heillekin aikaa, ihanan kiireettömän päivän Södermalmilla ja Gamla stanissa. Äiti toi omenoita kotipihalta, joista pyöräytin pari omena-inkivääri-piirakkaa. Oli helppo pyöräyttää, kun oli valmistaikina. En nyt sentään ole mikään kodinhengetär. Samalla tietysti kirjoitin Powerpoint-esityksen seuraavan päivän luentoa varten. Tänään imuroin samalla kun keitin puuroa. Onko multitaskaaminen merkki otteen lipsumisesta ja kiireen kiihtymisestä, vai sen hallitsemisesta?

Viikonloppuna sain myös lauantaina yömyöhään suomalaisia vieraita, huippua! Silloinkin irroitin itseni sunnuntaina pois babylonin rattaista ja pidin seuraa ihmisille, joita en usein näe. Kompensaationa raadoin vielä koko sunnuntai-illan putkeen loppuesseen parissa, mutta raaka työnteko verenmaku suussa kannatti. Sain aikaa ystäville, ja suoritin myös velvollisuuteni yhteiskunnan jäsenenä. Miksi ikinä se nyt kannattaisikaan.

Summaisin nämä mietintöni niin, että joo, välillä on huhkittava aivan tosissaan saavuttaakseen sen mitä haluaa. Mutta sitä en ymmärrä, että kuukausi- tai jopa vuosikaupalla raataa sen eteen, että ”joskus sitten olisi kivaa”. Itsellä tulee mitta täyteen ilman vardagsglädjeä ja pieniä seikkailuja jo muutamassa viikossa. Tee tilaa itsellesi sen tehokkuuden sijaan, ja täytä ainakin osa päivästä niillä asioilla, joista nautit. Kyllä se arki on se, mitä ihminen suurimman osan ajasta viettää. Ja jos siitä arjesta ei löydä vardagsglädjeä, niin silloin sopii miettiä että mihin sitä elämäänsä oikein tuhlaa.