Ajattelin tänään kaikenlaista, itseasiassa oon ajatellut sellaista jo jonkin aikaa. Ajatuksille ei tunnu löytyvän suuntaa, mutta yhden asian tiedän. Mulla on kaikki hyvin. Ympärillä on ihanat ystävät ja suuri tukiverkosto tilanteeseen mihin hyvänsä, elämä näyttää hyvältä ja valoisalta, ja huomaan hymyileväni kirjottaessa tätä. 

Mun mieli on viimeaikoina tuntunut löytävän suuntansa vain koulusta ja useista kertyvistä deadlineista ja kasautuvista kirjapinoista mun yöpöytien päällä. Tänään kuitenkin, avasin kirjaston oven, ja pudotin tiskille sen monta kiloa painavan käsikirjan, nimittäin Psykologian käsikirjan. Tuo kirja merkkasi minulle pitkään jatkunutta stressiä, vähän unisia öitä ja paljon lukemista. Kirjaa ojentaessani ystävälliselle kirjaston työntekijälle sain tilanteeseen vain yhden leveän hymyn, jonka jälkeen hain itselleni, vihdoin, muuta luettavaa. 

Yksi koe. Keskiviikkona 21.3. astelin elämäni ensimmäiseen ylioppilaskokeeseeni. Olo oli aivan kamala ja edellisenä iltana olin itkenyt kissallemme  sitä, miksi elämäämme ja kypsyyttämme mitataan näillä kokeilla. Määritteleekö ne seitsemän koetta (minun tapauksessani), koko tulevaisuutemme? Ajatushan on kamala, mutta valitettavasti olemme suuntaamassa tällaista päämäärää kohti. Entä jos epäonnistun, saanko epäonnistua? Onko se sallittua? On se. Tulevaisuus ei ole kiinni yhdestä suorituksesta, sillä kaikki on mahdollista. Lähdin itse kokeeseen sillä mielin, että yritän parhaani. 

Olen pohtinut tulevaisuuttani viimeaikoina jotenkin erityisen paljon. Etsin tulevaisuudelleni suuntaa, mutten aio etsiä sitä enään täältä. Tiedän lähteväni lukion jälkeen Suomesta. Perheeni ja ystäväni tietävät sen, koska he tietävät minut. Suomi on minun koti, lintukoto, niin rakas maa. Mutta mitä enemmän näen maailmaa, haluan nähdä lisää. Aion hakeutua korkeamman asteen koulutukseen ulkomaille. Jos jollain on siis kokemuksia, otan innolla vastaan. Illan tunteina selailen Euroopan yliopistoja ja pääsyvaatimuksia, voisinpa jo lähteä. Olen konkreettisesti jäänyt sille tielle, kun joskus ensimmäisen kerran astuin koneeseen. 

Ennen pelkäsin. Lähtemistä Suomesta, sitä, kun kone kiihdytti kiitorataa pitkin kohti jotain uutta. Nykyään nautin. Nautin siitä tunteesta, olen suorastaan oppinut rakastamaan lentämistä. Pelko pitää kohdata, ja sen yli on hyvä päästä. Ainakin minulla oli. En anna pelon rajoittaa elämääni, ja minun tapauksessa, vaikka pelkäsin, minä lähdin. Viime Kesäkuu, istuin Helsingin kauppatorilla ja ajattelin mielessäni, mihin olen menossa. Seuraavana iltana kone nousi Helsinki-Vantaan lentokentältä kohti yhtä elämäni suurinta seikkailua, jonka ikkunassa minä, odotusta ja jännitystä täynnä. Vietin viimekesästäni viisi viikkoa maassa, joka tunnetaan maailmalla nimellä ”Land down under”. Olen esitellyt matkaani ja vaihtokokemustani usealle eri taholle ja ihmiselle, mutta se oli matka, jolloin koin itsessäni eniten muutoksia koskaan. Australiassa ollessani opin elämään. Opin nauttimaan hetkestä, ja olematta miettimättä tulevaisuutta ja sen asettamia paineita. Tutustuin lukuisiin uusiin, erilaisiin ja ainutlaatuisiin ihmisiin, joista jokaikinen vaikutti minuun jollain tavalla. En tiedä oliko matkassani se vaikutus, että olin yksin, yksin maailman toisella puolella, mutta minä todella muutuin. Kun koulu alkoi syksyllä eräs opettajistani sanoi; ”Mä huomaan susta sen, että oot muuttunut, sun asenteet ja fiilis on ihan eri!”, kyseinen ihminen tarkoitti hyvää. Ja muutos oli minulle hyvä. Reissun jälkeen oon alkanut katsomaan itteäni eri näkökulmasta, oon oppinut arvostamaan itteäni, sitä mitä oon ja mitä teen. Mulla on ollut elämässä tosi vaikeita aikoja ja taantumia, mutta oon käsitellyt ne useaan otteeseen usean ihmisen kanssa ja oon oppinut hyväksymään ja elämään menneisyyden kanssa. Australiasta tullessani olin täynnä intoa nähdä enemmän, tavata enemmän uusia, upeita ihmisiä ja kokea uusia kulttuureja. Opin myös sen, että kun on oma itsensä, kyllä ihmiset rakastaa sua, koska ne tietää, että olet aito. Kesällä opin rakastamaan itseäni, rakastamaan elämää ja sen ainutlaatuisuutta. Kaikki ei välttämättä tiedä sitä, mutta se reissu oli yksi suuri askel elämässäni eteenpäin. 

Joskus täytyy mennä kauas, jotta näkee lähelle. Mun piti lähteä maailman toiselle puolelle, jotta opin ymmärtämään itseni arvokkuuden ja näkemään mut arvokkaana ihmisenä. Kyllä lähempikin olisi riittänyt, luulen, että kyse oli yksinolosta ja itsenäistymisestä. Kaiken kaikkiaan olen onnellinen, että lähdin, ja että kohdemaani oli Australia. Siitä seuraava kohde oli USA, jonka jälkeen olen haalinut itselleni uusia matkavarauksia ja muutaman boarding passin. Matkat odottaa ja elämä jatkuu. Halusin vain avata teille mun kokemusta ja sen, että muutos voi olla joskus hyvästä. Unelmat on tärkeitä, tavoitteet on tärkeitä. Myös positiivinen asenne elämää kohtaan on hyödyllistä, sen oon tänä vuonna kokenut ja huomannut. 

Rauhallista yötä koko maailmalle!