Mitä sitten jos en saakaan koskaan mitään aloitettua ennen kuin 24 h ennen deadlinejä?

Mitä sitten vaikka Sinkkuelämää (erityisesti leffat!) saa mut aina kyynelten partaalle, koska mun mielestä ne on hienoin kuvaus naisten välisestä ystävyydestä?

Mitä sitten että en muista milloin viimeksi olisin mennyt nukkumaan ennen kuin kello näyttää kahta yöllä?

Mitä sitten, että käytän aina sen ajan päivässä blogien lukemiseen, jonka voisin käyttää opinnäytetyön lähdeluettelon kokoamiseen?      

Mitä sitten jos maailmassa on ainakin seitsemän paikkaa, joiden voin sanoa tuntuvan täysin kodilta mulle?

Mitä sitten että en koskaan talvella käytä pitkiä kalsareita, tai koskaan aamuisin syö aamupalaa, käytä hammaslankaa tai ole opetellut käyttämään korkokenkiä?

Onneksi aina voi muuttua. Onneksi aina ei edes tarvitse. Siksi juuri mun mielestä elämä on niin hirmuisen hieno asia. Ja kyllä, tulevat työnantajani, osaan palauttaa hommat ajallani, ja en aloittaisi tarjoamaanne työpaikkaan ellen oikeasti tietäisi, että tahtoisin sitä tehdä. Korkokengillä aijon opetella kävelemään, olkoon se tavoite vaikka vuodelle 2012. 2010 oli vihdoin vuosi jolloin opettelin käyttämään punaista huulipunaa. 2011 oli vuosi kun musta oikeesti kasvo aikuinen ja tiesin mitä haluan (ah, elän kliseillä!).

Hei maailma, täällä Mari. Entä sitten, jos en koskaan pystynyt pitämään kiinni blogista kauemmin kuin 15 ensimmäistä postausta? Aina voi yrittää uudestaan. Uskoisin. Tästä on hyvä lähteä.

xo Mari