Sormuksia, satuloita ja sormenjälkiä – Rings, Saddles and Fingerprints
Hupsista! Kuukausi on vierähtänyt, enkä ole löytänyt sopivaa hetkeä istua alas ja kirjoittaa. Nyt kuitenkin sen teen ja kerron hiukan koukeroista, joita liittyy avioitumiseen eteläafrikkalaisen kanssa. Otsikko ei petä, sillä perehdytän myös tanzaniitti-jalokiveen, western-satulaani ja sormenjälkien ottamiseen paikallisella poliisiasemalla.
Suomesta tullessani olin varustautunut avioliiton solmimiseen ja oleskeluun liittyvään paperisotaan mapillisella erinäisiä todistuksia, joihin olin vielä maistraatissa hankkinut apostillet eli julkisen notaarin leimat ja oikeaksi todistavat allekirjoitukset. Kallista lystiä. Eikä apostilleja ainakaan toistaiseksi ole sitten tarvittukaan!
Maistraatit eivät täällä hoida siviilivihkimisiä, vaan ne on siirretty eräänlaisten hääpalvelutoimistojen vastuulle. Niinpä otimme yhteyttä Durbanin lähellä olevaan sellaiseen, ja meidät vihki 19.4.2016 toimiston omistaja Beulah. Hän myös hoiti viranomaiskuviot, ja saimme vihkitodistuksenkin säällisessä ajassa eli kolmessa viikossa. Omin nokkinemme sitä penätessä olisi helposti kuulemma saattanut vuosi vierähtää! Todistajina meillä oli Garthin tytär Devon ja ystävämme Leeanne. Suloinen ja intiimi tilaisuus, minä punaisessa pitsimekossani kyynelehdin, mutta hyvin kesti ekoripsari! Kuva alla on vihkipaikan puutarhasta.
Oops! It’s been a month, and I haven’t had a suitable moment to write here. Now I’m doing just that, however, and will cast some light on the procedure to get married to a South African. And to comply with the headline of my posting, I’ll also tell you about a precious stone called Tanzanite, my western saddle and about how I had my fingerprints taken.
When I arrived from Finland, I had armed myself with a truckload of different official documents regarding our forthcoming marriage and my immigration to South Africa, and had even visited the local Magistrate’s Court to get apostilles attached to them. I tell you, that wasn’t cheap! And of course, so far nobody has shown any interest whatsoever in my precious apostilles.
Here, Magistrate’s Courts don’t do marriages any more, that task has been outsourced to special Marriage Agencies. So we contacted one near Durban, and on 19 April we got married. The ceremony was carried out by Beulah, the owner of the agency. She also took care of all the formalities, so we got our unabridged marriage certificate in decent time, in just three weeks. Had we tried to obtain those legal documents on our own, we might still be waiting for them after a year! Our witnesses were Devon, Garth’s daughter, and our friend Leeanne. The ceremony was so sweet and intimate, and me in my red lace dress tearful, but luckily my organic mascara didn’t let me down. The picture below was taken in Beulah’s garden.
Sitten hiukan sormuksista. Valkokultaisessa kihlasormuksessani on tanzaniitti, joka on mielenkiintoinen kivi. Sitä esiintyy maailmassa vain yhdessä paikassa: Kilimanjaro-vuoren juurella Tansaniassa. Tämä jalokivi on 1000 kertaa harvinaisempi kuin timantti, ja arvioidaan, että noin 30 vuoden kuluttua varannot on käytetty loppuun. Tanzaniitti on sinisen ja violetin eri sävyissä loistava kivi; omani on aika vaaleansininen – itse asiassa hyvin lähellä Garthin silmien väriä. Aika viehättävää! Tanzaniittin symboliikka liittyy uuteen elämään ja uuteen alkuun, ja mitäpä muuta minulle on tapahtunut. Vihkisormukseni on myös valkokultaa, ja siinä on loiva kaari, johon kihlasormus kauniisti asettuu.
Then about my rings. My engagement ring has a Tanzanite, which is a very interesting stone. It is found in only one place on earth, deep in the foothills of Mount Kilimanjaro in Tanzania. With just an estimated 30 years of supply remaining, it’s very rare – indeed 1000 times rarer than diamonds. Tanzanite sparkles in different shades of blue and violet; my own one is quite light blue, in fact very close to the colour of Garth’s eyes. How sweet actually! Tanzanite’s symbolism has to do with new life and new beginnings, and that’s just what I have experienced lately. My wedding band is white gold too, and my engagement ring fits snuggly into its slight curve.
Ostin sitten western-satulan. Eikä vielä ole tietoakaan hevosesta. Tosin haku on päällä, ja ennen pitkää tämä päätyy oman polleni selkään. Pitäisi löytää toinenkin satula, sillä tarkoituksena on hankkia kaksi hevosta. Olen aina ihaillut satuloita, ja olinkin ihan tohkeissani, kun kohdalle sattui tallainen aarre ja vielä edullisesti. Sitä on nyt putsattu ja puleerattu öljykylvyssä liottamista myöten. Hyvä tuli!
I bought a western saddle. And I have no horse. I’m searching, though, so before long this will end up on my very own horse’s back. In fact we should find another one too, as we need to get two horses. I’ve always had a thing about saddles, so I was so excited when we found this – at a very reasonable price for that matter. I’ve spent hours cleaning and polishing it, done all the tricks including soaking it in leather oil. And isn’t it nice!
Ne sormenjäljet. Eihän Suomen viranomaisilta saatu rikosrekisteriote tietenkään ollut riittävä todiste viattomuudestani täkäläisen lain edessä, vaan tarvittiin paikallisen poliisin ottamat sormenjäljet, jotta voin edistää oleskelulupani hakemista. Mars poliisiasemalle siis. Siellä minut vietiin jonnekin nurkan taakse, missä vanhanajan malliin oikein musteella otettiin ne jäljet räpylöistäni, yhdessä ja erikseen. Huh, pitkä ja suttuinen toimitus. Onneksi oli upeat pesumahdollisuudet tarjolla: valtava teräskaukalo, pala parhaat päivänsä nähnyttä saippuaa ja kunnon kivenmurikka hankaamista varten. Arvelin, että tokko ikinä saan viranomaisilta puhtaita – tai likaisiakaan – papereita, tai ainakin se kestää ikuisuuden. Mutta kappas, jo noin kuukauden päästä kännykkään tuli ilmoitus, että käsitelty on. Nyt odottelemme, että kirje putkahtaisi postilokeroomme.
The fingerprints. No way, the police clearance certificate from the Finnish authorities wasn’t enough at all to convince the local guys here of my innocence in the eyes of the law so that I could take the next step in my immigration process. What was required were my fingerprints taken by a local police authority. So off we went, to the police station in Himeville. I was ushered outside, and there in a small corner, they used the old fashioned ink pad method to take my fingerprints. Uh huh, a long and dirty procedure. Luckily they provided luxurious cleaning facilities: a huge steel sink, a tiny lump of ancient soap and a piece of rock to scrub my hands. I was rather convinced that I’d never receive any documents – neither clean nor dirty – or that it would at least take a million years. But surprise surprise, after a month or so I received an SMS informing me that my clearance procedure had been processed. Now we’re just waiting to get that letter with the documents.