Lohikäärmevuorten juurella - Under the Drakensberg Mountains - Uusi Elämä ja Rakkaus Etelä-Afrikassa. Miltä tuntuu muuttaa satakuntalaisesta pannukakkumaisemasta Lohikäärmevuorten juurelle pikkukaupunkiin KwaZulu-Natalin provinssissa? Olen Leena Nortje, 48-vuotias englannin opettaja ja kääntäjä sekä pilates-ohjaaja. Olen kiertänyt maailmaa ja silti palannut Suomeen, tuntenut olevani jumissa ja turhautunut. Sitten tuli lokakuu 2015, ja kaikki muuttui. Kertaheitolla. My new Love and Life in South Africa. What happens when one moves from the pancake country of Western Finland to a small town under the Drakensberg Mountains in the Province of KwaZulu-Natal? I'm Leena Nortje, a 48-year-old English teacher-translator and Pilates instructor. I've always been attracted to foreign cultures, travelled the world and still returned to live in a rut. It all changed in October 2015. Right there and then. Read more!

4.6.2016 biskimo

Underberg ja Himeville – Underberg and Himeville

Asumme siis Himevillen kylässä, joka sijaitsee noin viiden kilometrin päässä isommasta naapuristaan eli Underbergistä. Garth on paikallisen eläisuojeluyhdistyksen (SPCA) eläinsuojeluvalvoja. Kotimme on SPCA:n kiinteistön yhteydessä; tontilla on tiloja niin löytöeläimille, huostaanotetuille kuin tilapäistä hoitoa tarvitsevillekin.

Underberg ja Himeville sijaitsevat majesteettisen Lohikäärmevuoriston juurella, ja tämä uKhahlamba-Drakensbergin alue on muuten Unescon maailmanperintökohde. Talomme ikkunastakin avautuu näkymä, jossa vuoret siintävät taustalla. Maisemat ovat henkeäsalpaavan upeita, ja villi luonto on aivan nurkan takana. Toisaalta ihmisen jäljet näkyvät selvästi täälläkin; roskaaminen on yleinen tapa, eikä jätteiden lajittelusta valitettavasti ole tietoakaan. Minä pedantti jätteiden lajittelija olinkin kovan paikan edessä, kun ei kerta kaikkiaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin tunkea kaikki samaan astiaan. Toivon saavani jossain vaiheessa edes kompostin.

Tämä on tyypillistä eteläafrikkalaista maanviljelysseutua. Erityisesti viljellään maissia ja kasvatetaan karjaa. Alue on tunnettu myös taimenistaan, joita tullaan kalastamaan kaukaakin, ja turismi onkin toinen tärkeä elinkeino maatalouden ohella. Yllättävää kyllä, tätä kalaa ei niin vain löydykään täkäläisistä kaupoista. Onnistuin saamaan sitä kylmäsavustettuna yhdestä paikasta, ja olihan se herkullista!

Silmiinpistävää on erilaisten majoituspalveluiden runsas tarjonta. B&B-majoitusta tarjoaa lähes jokainen koti, ja myös ravintoloita ja kahviloita on yllättävän monta näin pienelle kaupungille. Täällä on muutama kiva pikku putiikki, joissa on tarjolla esim. sisustustavaraa, matkamuistoja ja lähellä tuotettuja tai jalostettuja herkkuja. Vuosittain täällä järjestetään myös Splashy Fen -niminen iso musiikkitapahtuma ja Sani2C-maastopyöräilykilpailu sekä hevospooloturnaus.

Asukkaita täällä on noin 3 000, pääasiassa mustia, valkoisia on alle 20 %. Pääkielet alueella ovat zulu ja englanti. Valkoisten talot ovat aitojen ja porttien takana, ja yleensä vielä vartiointiliikkeen turvaamia. En ole tuntenut oloani turvattomaksi, mutta ei ole suositeltavaa lähteä haahuilemaan yksinään ulos illan tullen. Päiväsaikaan normaali varovaisuus riittää, mutta tietyille aluelle ei siltikään ole viisasta mennä.

Talot on rakennettu pääasiassa tiilistä ja rapattu. Puiset ovat harvinaisia. Joissakin on olkikatto, mutta yleensä käytetään peltiä tai tiiliä. Mitään suomalaiseen verrattavaa varustautumista kylmään kauteen ei ole. Meillä on kaasutakka, joka kyllä lämmittää pienen talon ihan mukavasti. Talvisaikaan aamulla herätessä on tosin aika vilpoisaa. Aurinko alkaa kuitenkin lämmittää nopeasti talvellakin, ja päivällä onkin sitten helposti parikymmentä astetta. Mustien asumukset ovat keskimäärin todella alkeellisia. Varsinkin kaukana maaseudulla eletään hyvin vaatimattomasti.

Liikenne on oma lukunsa. Tiet kulkevat ajoittain vuoristossa, ja mutkia ja pudotuksia piisaa. Maaseudulla ei oikein voi teistä edes puhua, melkoista rytyyttämistä niillä ajaminen. Täällä pitää ajaa valppaana joka hetki, koska mutkan takaa voi pölähtää vaikka lehmiä eteen. Mustien karja näet kulkee vapaana ilman mitään aitoja. Asfaltti kerää lämpöä, ja illan viiletessä kaste vielä lisää ruohon kasvua, ja tämä houkuttelee karjaa. Onnettomuuksia sattuu, ja yksi Garthin tehtävistä onkin mennä paikalle ja selvittää osallisina olleiden eläinten kohtalo. Oli aika hyytävää ajaa ohi hevosen luurangon; muutama viikko aiemmin Garth oli ajanut paikalle onnettomuutta setvimään, mutta hevosen auttamiseksi ei ollut tehtävissä enää mitään, vaan se piti lopettaa.

So, we are living in Himeville, which is 5 kilometeres from its bigger neighbour Underberg. Garth is working for the local SPCA, the animal welfare organization, and our house is located on the plot as well. On these premises there are kennels for strays, confiscated animals as well as for boarders.

Underberg and Himeville are lying in the foothills of the mighty uKhahlamba-Drakensberg, a World heritage Site. When I look out of our window, I can see the spectacular mountains in the background. The sceneries here are simply breathtaking, and wild nature is just around the corner. Unfortunately, human influence is clear: rubbish everywhere and no idea of recycling your household waste. Back in Finland I used to be a top class recycler, and believe me, it was hard here to chuck everything in one bin only. I hope I’ll have a compost heap at least one day!

This area is a typical South African rural farm town. The main crop is maize and in addition they keep livestock. What’s more, Underberg is well-known for its trout; fly fishers gather here from all around the country, and tourism is the second biggest industry next to farming. What surprised me was the fact that trout isn’t widely available at all here in the shops. After making some detective work I managed to find one shop that stocks it as cold smoked. Yummy!!!

What is also striking is the abundant availability of B&B accommodation. Nearly every home seems to offer that option. Also, for a small place like this, there are quite a few restaurants and cafés here. I have come across a couple of nice boutiques selling eg interior decoration items, souveniers and local delicacies, too. Every year they organize Splashy Fen, an outdoor music festival, and Sani2C Mountain Bike Race, and also a horse polo tournament.

There are around 3 000 inhabitants here, mainly blacks, about 20% are white. The main languages are Zulu and English. White people’s houses are behind fences and gates and protected by security companies. I haven’t felt threatened, but after the sunset it’s not wise to hang around alone. In the broad daylight it’s enough to use your common sense, but there are still no go areas there.

The houses here are mainly built of bricks and then plastered. Wooden ones are rare. Some have even thatched roofs thought most have tiled roofs or ones made of corrugated iron. Winters are cold but the houses have not been built with that in mind. We have a gas fire that warms our small house nicely but mornings in winter are quite chilly. Luckily the sun warms the place up quickly with temperatures reaching up to 20 degrees easily during the daytime. Black housing is pretty primitive. Especially in the countryside the standard of living is low.

Traffic is in a class of its own. The roads here go through the mountains too, so they’re not the safest of all. Imagine those falls! In the coutryside you can’t even find proper roads, just bumby dirt tracks there. You have to be alert all the time, as all of the sudden there might be, say, cows on the road. The thing is that the blacks let their cattle roam free, no fences. Tar roads are warm, and when the night falls, there’s dew that runs off the road and promotes green grass. Cattle are attracted to that. And accidents do happen. One of Garth’s duties is to go and see what’s happened and do what’s appropriate with animals involved. It definitely gave me the creeps to drive past a skeleton of a horse; a couple of weeks before Garth had been called out to check if there was anything to be done to help the horse, but unfortunately it had to be euthanased.

Suhteet Oma elämä Suosittelen

28.5.2016 biskimo

Sormuksia, satuloita ja sormenjälkiä – Rings, Saddles and Fingerprints

Hupsista! Kuukausi on vierähtänyt, enkä ole löytänyt sopivaa hetkeä istua alas ja kirjoittaa. Nyt kuitenkin sen teen ja kerron hiukan koukeroista, joita liittyy avioitumiseen eteläafrikkalaisen kanssa. Otsikko ei petä, sillä perehdytän myös tanzaniitti-jalokiveen, western-satulaani ja sormenjälkien ottamiseen paikallisella poliisiasemalla.

Suomesta tullessani olin varustautunut avioliiton solmimiseen ja oleskeluun liittyvään paperisotaan mapillisella erinäisiä todistuksia, joihin olin vielä maistraatissa hankkinut apostillet eli julkisen notaarin leimat ja oikeaksi todistavat allekirjoitukset. Kallista lystiä. Eikä apostilleja ainakaan toistaiseksi ole sitten tarvittukaan!

Maistraatit eivät täällä hoida siviilivihkimisiä, vaan ne on siirretty eräänlaisten hääpalvelutoimistojen vastuulle. Niinpä otimme yhteyttä Durbanin lähellä olevaan sellaiseen, ja meidät vihki 19.4.2016 toimiston omistaja Beulah. Hän myös hoiti viranomaiskuviot, ja saimme vihkitodistuksenkin säällisessä ajassa eli kolmessa viikossa. Omin nokkinemme sitä penätessä olisi helposti kuulemma saattanut vuosi vierähtää! Todistajina meillä oli Garthin tytär Devon ja ystävämme Leeanne. Suloinen ja intiimi tilaisuus, minä punaisessa pitsimekossani kyynelehdin, mutta hyvin kesti ekoripsari! Kuva alla on vihkipaikan puutarhasta.

Oops! It’s been a month, and I haven’t had a suitable moment to write here. Now I’m doing just that, however, and will cast some light on the procedure to get married to a South African. And to comply with the headline of my posting, I’ll also tell you about a precious stone called Tanzanite, my western saddle and about how I had my fingerprints taken.

When I arrived from Finland, I had armed myself with a truckload of different official documents regarding our forthcoming marriage and my immigration to South Africa, and had even visited the local Magistrate’s Court to get apostilles attached to them. I tell you, that wasn’t cheap! And of course, so far nobody has shown any interest whatsoever in my precious apostilles.

Here, Magistrate’s Courts don’t do marriages any more, that task has been outsourced to special Marriage Agencies. So we contacted one near Durban, and on 19 April we got married. The ceremony was carried out by Beulah, the owner of the agency. She also took care of all the formalities, so we got our unabridged marriage certificate in decent time, in just three weeks. Had we tried to obtain those legal documents on our own, we might still be waiting for them after a year! Our witnesses were Devon, Garth’s daughter, and our friend Leeanne. The ceremony was so sweet and intimate, and me in my red lace dress tearful, but luckily my organic mascara didn’t let me down. The picture below was taken in Beulah’s garden.

Sitten hiukan sormuksista. Valkokultaisessa kihlasormuksessani on tanzaniitti, joka on mielenkiintoinen kivi. Sitä esiintyy maailmassa vain yhdessä paikassa: Kilimanjaro-vuoren juurella Tansaniassa. Tämä jalokivi on 1000 kertaa harvinaisempi kuin timantti, ja arvioidaan, että noin 30 vuoden kuluttua varannot on käytetty loppuun. Tanzaniitti on sinisen ja violetin eri sävyissä loistava kivi; omani on aika vaaleansininen – itse asiassa hyvin lähellä Garthin silmien väriä. Aika viehättävää! Tanzaniittin symboliikka liittyy uuteen elämään ja uuteen alkuun, ja mitäpä muuta minulle on tapahtunut. Vihkisormukseni on myös valkokultaa, ja siinä on loiva kaari, johon kihlasormus kauniisti asettuu.

Then about my rings. My engagement ring has a Tanzanite, which is a very interesting stone. It is found in only one place on earth, deep in the foothills of Mount Kilimanjaro in Tanzania. With just an estimated 30 years of supply remaining, it’s very rare – indeed 1000 times rarer than diamonds. Tanzanite sparkles in different shades of blue and violet; my own one is quite light blue, in fact very close to the colour of Garth’s eyes. How sweet actually! Tanzanite’s symbolism has to do with new life and new beginnings, and that’s just what I have experienced lately. My wedding band is white gold too, and my engagement ring fits snuggly into its slight curve.

Ostin sitten western-satulan. Eikä vielä ole tietoakaan hevosesta. Tosin haku on päällä, ja ennen pitkää tämä päätyy oman polleni selkään. Pitäisi löytää toinenkin satula, sillä tarkoituksena on hankkia kaksi hevosta. Olen aina ihaillut satuloita, ja olinkin ihan tohkeissani, kun kohdalle sattui tallainen aarre ja vielä edullisesti. Sitä on nyt putsattu ja puleerattu öljykylvyssä liottamista myöten. Hyvä tuli!

I bought a western saddle. And I have no horse. I’m searching, though, so before long this will end up on my very own horse’s back. In fact we should find another one too, as we need to get two horses. I’ve always had a thing about saddles, so I was so excited when we found this – at a very reasonable price for that matter. I’ve spent hours cleaning and polishing it, done all the tricks including soaking it in leather oil. And isn’t it nice!

Ne sormenjäljet. Eihän Suomen viranomaisilta saatu rikosrekisteriote tietenkään ollut riittävä todiste viattomuudestani täkäläisen lain edessä, vaan tarvittiin paikallisen poliisin ottamat sormenjäljet, jotta voin edistää oleskelulupani hakemista. Mars poliisiasemalle siis. Siellä minut vietiin jonnekin nurkan taakse, missä vanhanajan malliin oikein musteella otettiin ne jäljet räpylöistäni, yhdessä ja erikseen. Huh, pitkä ja suttuinen toimitus. Onneksi oli upeat pesumahdollisuudet tarjolla: valtava teräskaukalo, pala parhaat päivänsä nähnyttä saippuaa ja kunnon kivenmurikka hankaamista varten. Arvelin, että tokko ikinä saan viranomaisilta puhtaita – tai likaisiakaan – papereita, tai ainakin se kestää ikuisuuden. Mutta kappas, jo noin kuukauden päästä kännykkään tuli ilmoitus, että käsitelty on. Nyt odottelemme, että kirje putkahtaisi postilokeroomme.

The fingerprints. No way, the police clearance certificate from the Finnish authorities wasn’t enough at all to convince the local guys here of my innocence in the eyes of the law so that I could take the next step in my immigration process. What was required were my fingerprints taken by a local police authority. So off we went, to the police station in Himeville. I was ushered outside, and there in a small corner, they used the old fashioned ink pad method to take my fingerprints. Uh huh, a long and dirty procedure. Luckily they provided luxurious cleaning facilities: a huge steel sink, a tiny lump of ancient soap and a piece of rock to scrub my hands. I was rather convinced that I’d never receive any documents – neither clean nor dirty – or that it would at least take a million years. But surprise surprise, after a month or so I received an SMS informing me that my clearance procedure had been processed. Now we’re just waiting to get that letter with the documents.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli