Square 1

Tiedättekö sen fiiliksen, kun terveenä ollessaan ei osaa arvostaa toimivaa ja kivutonta kroppaansa, mutta sairaana ollessa ei edes muista miltä tuntuu, kun mihinkään ei satu? Minulla on samankaltainen tunne työhaun ja siitä stressaamisen suhteen. Viime syksynä töitä hakiessa olin ahdistunut ja yleisnegatiivinen, itkuinen ja väsynyt. Luppoaikaa oli vaikka kuinka, mutta en halunnut tehdä mitään muuta kuin käpertyä sohvan nurkkaan. Kun vihdoin loppusyksystä sain töitä, tuli myös keveys ja valo. Yhtäkkiä ajattelukapasiteettia riitti muuhunkin kuin työnhausta huolehtimiseen ja itseni kasassapitelemiseen. Huomasin muutoksen itsessäni, ja niin huomasivat varmasti kaikki muutkin. Iloitsin siitä, ettei työnhausta tarvitsisi stressata ainakaan puoleen vuoteen.

Aika tarkalleen puoli vuotta siinä sitten menikin. Juuri sopivasti vapuksi tuli tieto ettei minulle mitä todennäköisimmin ole tiedosssa jatkoa työpaikassani nykyisen sijaisuuden päätyttyä. Vaikka olin jossain määrin varautunut tähän ja ajatus astetta mielekkäämmästä työstä houkutteli, iski uutinen kuin metrinen halko. Ja vajosin takaisin ahdistuneisuuteen.

Nyt vietän taas luvattoman paljon aikaa erinäisillä rekrytointisivustoilla ja yritän epätoivoisesti etsiä edes ”jotain vähän sinnepäin” -hommaa syksylle. Olen kateellinen kavereille, jotka yksi toisensa jälkeen saavat haluamansa duunipaikkoja ja vellon epäonnistumisen tunteessa, koska en onnistu samassa. Olen taas kadottanut sen tunteen, kun mihinkään ei satu.

Että tässä sitä taas ollaan. Lähtöruudussa.