Kauimpana kuolemasta

Eilen iltapäivällä seisoin lauttasaarelaisella bussipysäkillä kirpeässä ja aurinkoisessa loppusyksyn säässä posket punoittaen ja silmiä siristellen. Vedin cousteau-pipoa syvemmälle päähän etteivät föönaamatta jääneet hiukset jäätyisi ja sidoin takkia tiukemmin kiinni vaikka maailman pahin jälkihiki vaani vielä liian lähellä. Hymyilytti, koska olin selvinnyt omalla asteikollani erinomaisesti Vetosalin lukijatreenistä, ennakkojännityksestä ja -peloista huolimatta.

Olen koko syksyn tapellut erinäisten selkäongelmien kanssa ja edellisestä oikeasti rankasta treenistä oli aikaa arviolta kaksi kuukautta. Silti nappasin heti kiinni mahdollisuuteen päästä testaamaan crosstrainingia. Ja kyllä kannatti. Aamulla Laruun matkatessa huomasin jännittäväni. Erityisesti sitä, kestäisikö kroppani. Olin edellispäivänä ollut viimeisellä fysioterapiakäynnilläni ja iloisesti kertonut miten mihinkään ei enää satu ja myötäillyt fyssaria tämän sanoessa, ettei raskailla raudoilla kyykkääminen vain ole kaikille, varsinkaan minun selälleni, sopivaa.

Pelkäsin etukäteen, että treenin aikaiset fiilikset kuvaisivat hyvin tuttua krapulamantraa: ensin pelkää kuolevansa, ja sitten pelkää ettei kuolekaan. Mutta minä selvisin. Ja vaikka eilen selkä tuntui hieman kyseenalaiselta niin tämänhetkisten fiilisten mukaan sekin selvisi. Pitkä ja vaihteleva treeni (voimaa, kestävyyttä, kahvakuula-bootcampia ja hotjoogaa) tuntui enemmän kivalta ja hyvältä kuin ihan hirveältä.Välillä himmailin, mutta enimmäkseen vedin täysiä ja nautin.

Tänään sekä polvet että kyynärpäät ovat mustelmilla ja tunnen vähän liiankin hyvin kroppani jokaisen lihaksen olemassaolon. Jos ehdin ja jaksan, lähden verryttelemään lihaksia pitkälle kävelylle mutta muuten ohjelmassa on palautteleva suursiivous, eli paljon kyykistelyä ja kurottelua. Kämpän vuokrasopimus irtisanottiin perjantaina ja odotan pelonsekaisella innolla millon ensimmäiset ehdokkaat tulevat tarkastamaan kämpän.