Ahdistus, epätoivo ja vainoharhaisuus

Vietin eilistä iltapäivää koneen äärellä päivittäen sähköpostiselainta muutaman minuutin välein. Hakemastani työpaikasta oli luvattu laittaa haastattelukutsut viimeistään iltapäivän aikana. Sanomattakin selvää, että minun inboxini kaikui hiljaisuuttaan pitkälle iltaan. Itketti. Duuni ei olisi edes ollut mitenkään kummoinen, muutaman kuukauden projekti aika rutiinihommia, mutta minua kovasti kiinnostavassa työympäristössä. Koin olevani hommaan erittäin sopiva, vaikkakin ehkä jo hieman ylikoulutettu, ja halusin sen ihan oikeasti. Ja se tuli mielestäni ilmi hakemuksessani.

Ja silti: pelkkää hiljaisuutta. Olen jo enemmän tai vähemmän vakuuttunut siitä, ettei minusta ole mihinkään ja että olen luuseriuteni takia tuomittu ikuiseen työttömyyteen. Epätoivon iskiessä haluan vain jättää hakemusten kirjoittamisen kesken ja jäädä peiton alle marinoitumaan ahdistuksessani. Myös vanha ystäväni vainoharhaisuus alkaa nostaa päätään. Kun hakemistani paikoista ei hakemuksen lähettämisen jälkeen kuulu mitään, edes kiitos, olemme vastaanottaneet hakemuksesi -viestiä, alan epäillä olenko edes onnistunut lähettämään hakemusta oikein. Tarkistan sähköpostin lähetetyt-kansion, tavaan sähköpostiosoitteet viiteen kertaan varmistaen, että olen kirjoittanut ne oikein. Aina on toki olemassa mahdollisuus, että hakemukset katoavat bittiavaruuteen, mutta tuskinpa tässä mistään niin erikoisesta on kyse. Ne eivät vain halua minua.

Mutta kun omasta mielestäni olen ihan oikeasti hyvä ja osaava tyyppi.