Havahduin pääsiäisen tuloon viime viikonloppuna, kun joku kyseli onko meillä varattu herkkuja mahdollisille virpojille. Eipä ollut, ja kaiken lisäksi pakenimme molemmat muualle juuri sopivasti jättäen pikkunoidat soittamaan tyhjän kämpän ovikelloa.

Tällä viikolla olen kuitenkin jokaisen työpäivän jälkeen lähes laskenut tunteja torstai-iltapäivään ja työpäivän loppumiseen. Varsinaisesti en odota mitään erityistä, suunnitelmani pääsiäiselle kun ovat aika olemattomat. Odotan vain sitä, että on aikaa. Tyhjää aikaa, ehkä hieman auringonvaloa ja raikkaan ilman hengittelyä.

Mitä enemmän havahdun siihen, että kaipaan rauhoittumista ja lepoa, sitä paremmin tajuan, kuinka väsynyt olen. Alkuvuosi ei ole ollut erityisen kevyt enkä varsinaisesti ole itse helpottanut tilannettani. Duuni, treeni, laihduttaminen, kielikurssi, parisuhde ja perhedraama. Jossain vaiheessa se, että keskittyi tiukasti kaikkeen auttoi hallitsemaan tilannetta ja pysymään kasassa. Nyt kun tilanteet alkavat purkautua alkaa myös uupumus iskeä.

Nukun hyvin ja herään suhteellisen pirteänä. Jaksan treenata ja käydä töissä. Mutta aivot tuntuvat olevan yhtä mössöä. Unohtelen asioita. Olen kuukauden sisään kadottanut kaksi rannekelloani. En vessasta lähtiessä muista olenko vetänyt vessan ja joudun tarkistamaan parikin kertaa olenko laittanut kahvinkeittimen pois päältä. Kävelen harva se päivä toimiston keittokomeroon vain tajutakseni, etten muista mitä minun oli tarkoitus siellä tehdä. En muista suunnittelemiani asioita enkä juttuja, joista olen muiden kanssa keskustellut. Pysyn töissä toimintakykyisenä kittaamalla kahvia enemmän kuin mitä vatsani sietää.

Vähemmästäkin voisi ehkä ottaa vihjeen, että olisi varmaan ihan hyvä joskus levätä. Tuijotella pari päivää jotain ihan muuta kuin koneen näyttöä tai telkkaria, kävellä ulkona auringossa hikisen kuntosalin sijasta. Juoda vädemmän kahvia. Jatkaa nukkumista vielä senkin jälkeen kun kroppa herättää ensimmäisen kerran aamuseitsemältä. Ajatella vähän vähemmän ja päästää irti stressistä.