Jotain tuulen suunnista, ajankulusta ja toiveista
Eilen tekstiä kirjoittaessani nimesin sen otsikolla ”Tuulen suuntia”. Olen aina ollut surkea otsikoiden keksijä, ”naseva” ja ”sisältöä kuvaileva” ovat aika kaukana niistä räpellyksistä, joilla mahdollisia lukijoitani rankaisen. Ja silti tuulivertaukset ovat yllättävän osuvia, kun mietin vuoden ensimmäisten puolentoista kuukauden tapahtumia.
On ollut hyvän mielen viikkoa, lempeää myötätuulta ja täyttä pläkää, jolloin vain lillutaan paikallaan. On myös ollut kovaa vastatuulta, joka piiskaa sadetta kasvoille mutta oikealla asenteella voi myös kuljettaa hirmuista vauhtia kohti määränpäätä. On ollut pientä karikkoa, josta kaikeksi onneksi on selvitty säikähdyksellä ja ilman henkilövahinkoja.
Viikot ne vain seuraavat toisiaan. Töitä, ruokaa, treeniä, satunnaisia mukavia tapaamisia mukavien ihmisten kanssa. Hieman pelkoa, paljon itkua. Ensin säikähdyksestä ja järkytyksestä, sittemmin myös helpotuksesta. Pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että on havahtunut elämän rajallisuuteen ja siihen, miten helposti ihminen menee rikki, mutta se on hieman vaikeaa vielä, kun kun normaali lepopulssi tuntuu käsitteeltä kaukaisesta menneisyydestä. Kroppa tuntuu käyvän ylikierroksilla eikä mielikään saa lepoa. Ja sitten kun voimat loppuu niin romahtaa totaaliseen tajuttomuuteen, josta havahtuu vasta aamukahvin tuoksuun.
Vuodenvaihteen jälkeen oletin koko kevään kuluvan samoja rutiineja seuraten. Osittain näin onkin ollut, mutta alkuvuoteen on kyllä ehtinyt mahtua draamaakin koko vuoden tarpeiksi. Luin jostain, että kun haluaa tai toivoo jotain pitäisi se aina ilmaista positiivisen kautta eikä niinkään kertomalla, mitä ei halua. Tätä myötäillen en siis sano ääneen, että haluan vähemmän draamaa ja kyyneleitä vaan toivon, että saan keväällä elää lempeämpää arkea. Vähemmän pakkoja ja rajoitteita, enemmän mahdollisuuksia ja avoimia kysymyksiä.