Lilyn toimitus kysyi eilen, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Hyvä kysymys, ja vastauksien kirjo varmasti yhtä laaja kuin vastaajien määräkin. Kun suunnittelin vastaavani kysymykseen, oli luonnokseni otsikko ”Hetkestä, ja siihen tarttumisesta”. Mutta hetkeen tarttuminen on aivan eri asia kuin hetkessä eläminen. Molemmissa tosin korostuu juuri tähän hetkeen keskittyminen ja kyky olla huolehtimatta huomisesta. En ole erityisen hyvä hetkeen tarttuja: en ole kovin spontaani, tai (uhka)rohkea ja mietin mahdollisia seurauksia niin pitkään, että hetki johon tarttua menee ohi. On minullakin toki hyvät päiväni, ja yhden onnekkaan hetkeen tarttumisen seurauksena olen viimeiset kaksi vuotta saanut elää yhteistä elämää puoliskoni kanssa.

Hetkessä elämistäkin olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää ja harjoitella. Viime vuodet ovat menneet vahvasti ”sitten kun” -mentaliteetilla. Sitten kun gradu on valmis, sitten kun valmistun, sitten kun saan töitä, sitten kun olen x määrän kiloja laihempi. Odotin ja odotin, että kun nämä sitten kun:it käyvät toteen, tapahtuisi jotain erityistä ja jännittävää ja kaikki muuttuisi. Enää en oikein edes tiedä minkä halusin tai odotin muuttuvan. Joka tapauksessa elämä jäi odotellessa helposti pause-tilaan. Tulevaan kuikuileminen vei paljon energiaa ja keskittymiskykyä muilta asioilta. Sain vihdoin viime viikolla ostettua kalenterin mutta sen sivut ovat pysyneet yllättävän tyhjinä. Ja se tuntuu kutkuttavalla tavalla mukavalta.

Kirjoitin muutama viikko sitten rutiineista ja niiden syntymisestä ja siitä, miten elämäni on vähitellen valahtanut uomaansa ja viikot toistuvat samanlaisina yksi toisensa jälkeen. Tiedän arjen seuraavan samaa kaavaa nyt tarpeeksi pitkään ettei minun tarvitse paniikinomaisesti suunnitella koko aikaa seuraavaa siirtoa. (Senkin hetken aika tulee vielä…) Kun tulevaisuudessa ei siinnä valmistumis-, työnaloitus- tai matkaanlähtöpäivämäärä on jotenkin helpompi ajatella tätä päivää. Toki haaveilen kesästä ja lämmöstä ja mahdollisesta lomasta mutta se on nimenomaan haaveilua eikä sellaista perinteistä ”oi kun vois hypätä tän talven yli suoraan kesäkuuhun” -ajattelua. Kohtuullisista pakkasista ja siitä, että vietän vuorokauden ainoan valoisan ajan toimistossa huolimatta olen jopa nauttinut tästä talvesta. Ja kyllä toimiston ikkunastakin näkee päivän pitenemisen. Ja kun sen huomaa, tajuaa keskittyneensä juuri siihen hetkeen monena päivänä tismalleen samaan aikaan.

Voi hyvin olla, että elämä heittää eteen jotain uutta ja parempaa. Mutta se tapahtuu odotti sitä tai ei. Eikä se tapahtu nopeammin tai varmemmin jos sitä odottaa niin intensiivisesti ettei pysty keskittymään elämään juuri nyt.