Yt-neuvotteluiden, kasvavien työttömyyslukujen ja palkka-alekeskusteluiden nykypäivässä keskustelu rahasta, ja varsinkin sen puutteesta, on jokapäiväistä. Uutisartikkeleissa raha on numeroita ja laskelmia mutta henkilökohtaisella tasolla raha on hyvinkin tunnepitoinen asia.
 
Rahasta puhuminen sai syksyn aikana minulle täysin uuden merkityksen. Siinä missä aikaisemmin opintotuella, säästöillä ja kesätyörahoilla kitkuttaessa valitti aina sen vähyyttä, toi syksy ja opintotuen loppuminen mukanaan huolen sen totaalisesta loppumisesta. Vaikka opintoraha+asumislisä oli Helsingin vuokria maksavalle naurettavan pieni, tiesi sen kuitenkin aina kilahtavan tilille kuukauden 4. päivänä. Kun marraskuun tuki tuli, sekin oikeastaan jo ylimääräisenä koska valmistumispäivä oli lokakuun viimeinen, ei minulla ollut mitään tietoa siitä, milloin tai mistä tilini saisi seuraavan kerran täytettä. Kuten kunnon vastuullisella nuorella kuuluu oli minullakin toki säästötili, tai oikeastaan kaksi. Niiden rahavirta vaan on viime aikoina ollut aivan vääränsuuntainen. Sen sijaan, että olisin siirtänyt säästöön rahaa pahan päivän tai yllättävien hankintojen varalle siirsin säästötileiltä rahaa käyttötilille, että pystyisin ostamaan ruokaa tai lataamaan matkakortin. Jos en ollut muistanut käydä verkkopankissa, saattoi kaupassa käydessä jännittää, onko tilillä tarpeeksi katetta. Olin ahdistunut, stressaantunut ja häpeissäni siitä, että avopuolisoni joutui maksamaan suurimman osan taloutemme menoista myöskin melko pienistä opiskelijan/osa-aikaisen työntekijän tuloistaan. Jopa siihen pisteeseen asti, että kun keskustelu sivusi aihetta opiskelukaverin kanssa lounaalla ollessa, täyttyivät silmäni kyyneleistä.

Marras-joulukuun vaihteessa, kun tieto työpaikasta tuli, loppuivat myös iltaisin nukahtamista vaikeuttanut huolehtiminen rahasta. Tilille ei maagisesti ilmestynyt täytettä, mutta ainakin tiesin milloin sitä tulisi ja suunnilleen kuinka paljon. Tiesin kuinka pitkään olisi vielä kitkuteltava.

Tänään on ensimmäinen palkkapäiväni. Se mielessäni uskaltauduin eilen ostamaan kylään tulleille kavereille tarjoiluja vaikka en ollut ihan varma tilin saldosta. Verkkopankkiin kirjautuessani pääsi suustani valtava helpottunut huokaus. Muutin samantien säästötilien rahavirran suuntaa palauttamalle niille syksyn aikana syötyjä säästöjä ja siirsin avopuolisolle sovitut, lainatut summat ja vähän ekstraa. Hän on ansainnut sen, ja enemmänkin, pidettyään minua pinnalla koko syksyn. Niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

Kun hetkeen ei ole yksinkertaisesti ollut rahaa mihinkään ylimääräiseen tuntuu kummallisesta tietää, että nyt sitä massia niinkuin olisi. Ei tunnu siltä, että rahat polttelisivat taskussa. Hyvä niin, varmastikin. Siitä huolimatta aion tänään mennä ja ostaa itselleni ”jotain kivaa”. Tarkoituksenani oli palkita itseni ”jollain kivalla” silloin, kun sain graduni palautettua. Ja silloin kun sain tietää graduni arvosanan. Sekä silloin kun valmistuin ja silloin kun sain tietää saaneeni töitä. Rahatilanne ei vaan ole antanut periksi missään näissä tilanteissa. En ole vielä päättänyt mitä se ”jokin kiva” on, mutta se tulee olemaan muisto ja palkinto opiskelusta ja opintojen loppuun saattamisesta, eximian arvoisesta gradusta, ensimmäisestä oikeasta duunistani ja ensimmäisestä palkkapäivästäni.