Koko viikon minusta on tuntunut siltä, ettei uudesta duunista uskalla huudella kylillä ennen kuin kaikki on selvää ja nimet paperissa. Tämä johtui ehkä osittain myös siitä, että odottelin niitä kovasti kaivattuja lisäinfoja mm. palkasta, sopparin allekirjoitusajankohdasta ja aloituspäivästä perjantai-iltapäivään asti. Vasta kun tiedot sisältävä maili kilahti inboxiin vainoharhaisuus hellitti ja aloin uskoa, että kyllä, minulle oikeasti soitettiin viikko sitten että tervetuloa töihin.

Olisin aloittanut mielelläni työt vaikka heti mutta erinäisistä, enimmäkseen teknisistä, syistä saan vielä viikon verran nauttia joutilaisuudesta ennen kuin menen opettelemaan uusia hommia toimistolle. Paljoa sen enempää ei varmasti ehdi ennen joulun pyhiä, ja varsinainen työnteko lähtee käyntiin vasta vuodenvaihteen jälkeen.

Niin, nyt kun päämäärättömälle oleskelulle on takaraja ja sen tietää loppuvan on ihan eri tavalla osannut nauttia siitä, että on vapaata. Ennen työn saamista jokainen vapaa päivä ahdisti edellistä enemmän. Kotona oleminen väsytti mutta uloskaan ei viitsinyt lähteä kun olisi vaan päätynyt pyörimään kauppoihin tuhlaamaan rahaa, jota ei ollut. Nyt nautin pitkistä aamuista, joskin vähitellen pitää alkaa harjoitella töihin heräämistä. Nautin siitä, että voin mennä salille keskellä päivää kun siellä on hiljaisinta. Nautin siitä, että on aikaa virittäytyä jouluun.