Identifioin itseni kirjoittajaksi. Olen kirjoittanut ”aina”: päiväkirjaa, blogia, esseitä, ajatuksia. Päässäni olen kirjoittaja. Mutta en kirjoita.

Pidän kirjoittamisesta ja se on minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Helppoa se ei kuitenkaan koskaan ole ollut. Tekstin tuottaminen on niin pitkään kuin muistan ollut lähinnä tuskaa ja taistelua. Itsekritiikkini määrä, oli kyse sitten blogitekstistä tai kouluesseestä on ollut aina suhteettoman suuri, enkä monista yrityksistäni huolimatta ole koskaan saanut käyntiin nk. bullshit-generaattoria, jonka avulla saisin kirjoitettua paljon ja sanottua vähän.

Tuskailuni kirjoittamisen ja sen puutteen kanssa liittyy myös hyvin vahvasti kokemaani huijarisyndroomaan. Olen saanut teksteistäni hyvää palautetta ja toistanut sitä eteenpäin uskomatta siihen itse tippaakaan. Hakemus toisensa jälkeen kertoilen kirjoittavani ja viestiväni sujuvasti useammalla kielellä, ja tunnen olevani valehtelija. Haen töitä, joissa kuvittelen minun kuuluvan olla, vaikka en ole tehnyt vastaavia töitä päivääkään. Koska mitään muutakaan en keksi.

Työnhaussani huijariolo ei rajoitu kirjoitustaitoon vaan koskee kaikkea, mitä sanon osaavani. Mantranomaisesti toistan mitä olen tehnyt ja mistä minulla on kokemusta ja miten se avittaisi minua hakemassani työssä uskomatta itse sanaakaan.

Ehkä kuvittelen jotenkin, että kaikille hyville kirjoittajille kirjoittamisen tulisi olla helppoa. Että oikeilla kirjoittajille teksti vaan valuu kynänkärjestä paperille tai näppäimistöltä screenille. Että hienoja ajatuksia ja sanottavaa on niin paljon, että niiden pulppuamista tulisi ennemminkin rajoittaa. Hyvän kirjoittajan ei tarvitse kaivaa sanoja sisältään.

Minä sen sijaan jatkan kaivamista, koska muutakaan en osaa.