Niin, mitä tekee maisterin papereitaan odotteleva opiskelija-soon-to-be-työtön kaikella ajallaan? No ainakin käyttää vielä olemassa olevia opiskelijaetuuksia hyväkseen niin paljon kuin ehtii. Lähden aamuisin kampukselle kirjastoon enimmäkseen siksi, etten jäisi kotiin makaamaan. Kirjastossa naputtelen työhakemuksia ja surffailen netissä, törmäilen tuttuihin ja käyn syömässä opiskelijahintaista lounasta. Käytän myös vihdoin ja viimein hyväkseni yliopiston kielikeskuksen tarjontaa ja käyn kielikurssilla kahdesti viikossa; koko opiskeluaikana en ole ehtinyt yhdellekään ylimääräiselle vieraan kielen kurssille.

Koska ylimääräistä aikaa on, yritän pitää kotia siistinä puoliskon ahertaessa koulussa ja töissä. Joskus onnistun hienosti, joskus vähän huonommin. Pyykki- ja tiskihuolto on kyllä viime viikkoina pelannut paremmin kuin koskaan. Olen myös urheillut enemmän kuin koskaan: aamulenkille on paljon helpompaa lähteä, kun sitä ei tarvitse tehdä aamukuudelta ehtiääkseen vielä töihinkin. Salille voi mennä mihin aikaan päivästä tahansa ja näin ollen siellä ei tarvitse hikoilla pahimpiin ruuhka-aikoihin.

Sanon yhä useampiin tapahtuma- ja tapaamiskutsuihin kyllä ja yhteisiä aikatauluja sumpliessa sanon melkeinpä minkä tahansa ajan sopivan minulle. Minulla ei ole muuta kuin aikaa. Ja on mukavaa kun voi kirjoittaa kalenteriin merkintöjä.

Kun valitan tilanteeni aiheuttamaa ahdistustani äidille/poikaystävälle/kavereille/sukulaisille/kaupan tädille saan vastaukseksi usein ”nauttisit nyt tuosta joutilaisuudesta, myöhemmin kaiken kiireen keskellä muistelet sitä haikeana”. On vaan niin pirun vaikeaa nauttia, kun lähes koko valveillaoloajan päällimmäinen ajatus pelko ja huoli.