Ladataan...
Long time no sea

Kun ei tarvitse tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Käydä töissä ja koulussa, kärsiä jatkuvasta ajanpuutteesta ja mielen perukoilla tykyttävistä velvollisuuksista. Silloin on aikaa harrastaa, tehdä kaikkea oikeasti kivaa: maalata, valokuvata, lukea. Mitä näitä nyt on.

Ja kaikkea noita olenkin tehnyt, eritoten lukenut. Tietoisesti sulkenut HBO:n ja etsinyt flow-tilaan pääsyä kovien kansien välistä.

Eräänkin kerran laskiessani Riikka Pulkkisen Vieras-kirjan kädestäni viimeistä kertaa, totesin ääneen ”olisipa kiva osata kirjoittaa kritiikkejä. Hyviä kritiikkejä. Kirjallisuudesta.”

”Tiedätkö mitä? Treenaa. Se on harjoittelukysymys”, sain vastauksen.

Ajatuksesta intoutuneena luin samaisesta kirjasta kirjoitettuja kritiikkejä, halusin tietää mitä hyvä kritiikki pitää sisällään. Kuitenkin luovutin. Lukemani kritiikit olivat niin hyviä, niin monisyisiä. Pilaisiko sellaisen kritiikin kirjoittamiseen vaadittava jatkuva ja tietoinen kriittinen ajattelu jo muutenkin niin vaikeasti saavutettavissa olevan flow’n? Sen, jonka kännykän ruudulla etusormen pyyhkäisyllä hetkessä muuttuva hektinen maailma, kuvavirrat, hetken ilmiöt ovat tehneet niin kovin vaikeaksi tavoittaa.

Voi olla. Mutta toisaalta olisi hyvä kirjoittaa siitä, mitä on lukenut. Sillä muistan niin huonosti. Muistan lukeneeni jonkun kirjan, mutta jos totta puhutaan, niin en muista mitä olen lukenut. Sen takia olen nyt tässä ja kirjoitan. Kokeillaan, ainakin tämän kerran.

Kritiikkejä selatessani huomasin, että muut ovat tavoittaneet Vieraasta teeman toisensa perään. Minä tavoitin sen kummempia miettimättä yhden: Pulkkinen kirjoittaa oivaltavasti ihmisen fyysisen ja henkisen ulottuvuuden rajoista.

”Kiveyksen laidalla retkottaa nuori mies, ties minkä aineen vaikutuksesta. Hän oli tuossa eilenkin. Tai ei hän täällä ole, hän on kaukana vaikka hänen ruumiinsa kieltäytyy katoamasta. Tai tarkemmin: hän tarvitsee ruumistaan, välittäjäaineiden tiheikköjä aivojensa poimuissa, jotta hän pääsisi sinkoutumaan kauas.
– –
Hän haluaa kauas, mutta pääsee sinne vain ruumiinsa kautta, ja samalla jää sen vangiksi
.

Narkkari tarvitsee ruumistaan, jotta mieli pääsee pois. Nuori tyttö näännyttää ruumistaan, jotta tulisi uskossaan paremmaksi – henkimaailman juttuja sekin. New York on tässä ja nyt, se on fyysisesti tuntuvaa kolinaa ja pauketta: ta-tang-ta-tang ta ka-ta-ka-ta ta-tang. Näennäinen koti, Helsinki, taas on mielen perukoilla: pelkkiä muistoja ja ajatuksia. Palatakseen takaisin henkiseen kotiinsa, on kirjan päähenkilön käytävä muualla. Jossakin, jonka voi tuta fyysisesti. Helsinki–New York–Helsinki.

Teemojen ohella teoksen kielestä on sanottu paljon: ajoittain se on runomaista, erilaista kuin Pulkkisen kieli yleensä.

Se on totta. Nimittäin aiempien Pulkkisten teosten perusteella odotin kielen kauneutta, sanaleikkien aiheuttamaa mielihyvän kutinaa. Se ehkä jäi tällä kertaa puuttumaan, se jäi muun kirjoitettujen sanojen leikittelyn varjoon.

Mutta se annettakoon anteeksi. Parhaimman muistijäljen jättää kuitenkin ansioikkaasti sanoiksi puettu oivallus siitä, että päästäkseen pois mieli tarvitsee ruumista. Oivallus kolahtaa, ja kun joku tällä tavalla kolahtaa, kirjan voi merkitä leimalla ”oikein hyvä”.

Riikka Pulkkinen, Vieras – oikein hyvä.

Ladataan...
Long time no sea

Olen sitä mieltä, että asioilla on tapana kasautua. En nyt aio ottaa kantaa mindfullness-trendiin toteamalla, että positiivinen ajattelu saa positiivisia asioita tapahtumaan. Se muuten on ihana ajatus, mutta menettänyt hiukan merkitystään, kun jokainen blogi jakaa sitä kuin uuttakin innovaatiota. 

Sen sijaan kerron teille surkeiden sattumusten sarjasta, joka alkoi niinkin viattomasta esineestä kuin termosmukista

Äitini on sellainen, että kun hän kuulee jonkun tarvitsevan jotakin esinettä x, hän painaa nämä sanat mieleensä ja voit olla varma, että tulet viimeistään joululahjaksi saamaan kyseisen esineen. Tuossa jokunen aika sitten ajattelin ääneen tarvitsevani termosmukin. Mukin, joka säilyttäisi kahvin lämpimänä aamusta aina lounastaukoon asti. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että lounaan jälkeen tekee mieli kahvia ja take away -kahvi on kammottavan kallista. (Tähän kahvin hinta -päivittelyyni pääkaupungistunut ystäväni joskus totesi, että hei, Helsingissä et saa kahvia eurolla mistään. Mutta silti, vaikka saan työsuhde-etuna lähikuppilasta kahvin eurolla, se tekee viitenä päivänä viikossa viisi euroa. Sillä ostat jo melkein kaksi Rainbow-kahvipakettia. Tämä ei ollut maksettu mainos, olen vain huomannut, että Rainbow-kahvi on ihan ok. Käytän rahani mieluummin johonkin muuhun kuin juomaan, joka karistaa unihiekat silmistäni aamusin. Noniin, mutta sitten takaisin asiaan.)

En siis yllättynyt, kun löysin äidin seuraavan vierailun jälkeen kotoani termosmukin.

Ihana äiti.

Mutta muki, se muki oli surkea! Ensinnäkin aamulla keitetty kahvi oli aivan kylmää lounastaukoon mennessä ja toiseksi se muki vuoti. Suoraan laukkuun, jossa kannoin tenttikirjaa. Kirjaa, jota en ollut varma tenttisinkö.

Eli sen lisäksi, että en saanut kahvia, tuhosin (kirjaston) kirjan, jota minun ei ehkä olisi tarvinnut kuljettaa mukanani. Kahvi sotki myös valkoisen päiväpeittoni ja kaiken huipuksi löin varpaani ovenkarmiin.

Kun kysyin ystävältäni, onko hän koskaan päässyt todistamaan tätä kasautumisefektiä, hän totesi yksiselitteisesti: "kyllä. Tää päivä oli ihan kamala. Ja äsken istuin sängyllä rasvatuubin päälle. Siinä ei ollut korkkia."

 

Ps. Muutama päivä sen jälkeen, kun olin tallentanut tämän luonnoksiini, Sara  pureutui samaan teemaan ja vahvisti epäilykseni ilmiön universaaliudesta. Tätä täytyykin tutkia. 

Ladataan...
Long time no sea

Kolme päivää Berliinissä, osa kolme

Kas niin koitti viimeinen aamu Euroopan sykkeessä. Olo yhtä hikinen, yhtä rentoutunut. Syystä taikka toisesta reissussa arki ei paina, vaikka samat deadlinet ja tekemättömät hommat odottaa kotona. Reissussa sitä keskittyy tulkitsemaan metrokarttaa ja kuuntelemaan sisäistä ääntään. Mitä minä haluaisin tehdä seuraavaksi? Syödä? Kävellä? Istua? 

Ollaan suorastaan elämän peruskysymysten äärellä. 

Viimeisen päivän agenda oli melko lailla mitäänsanomaton. Tarkoituksena palauttaa muutamat lauantaina tehdyt hutiostokset, ehkä ostaa jotain lisää. Ja muuri, Berliinin muuri piti nähdä.

Aamupalalla sain taas kimppuuni lauman ampiaisia täten aiheuttaen ohikulkijoille hupia niitä pois hätistäessäni ja kadulla hyppiessäni (kahvilan mamma luuli meitä puolalaisiksi, joten ei huolta, ei tahrattu Suomikuvaa). Tämä pieni alkulämmittely teki kuitenkin poikaa, sillä melko monta askelta tuli taas otettua päivän kuluessa. Tallattiin läpi Eastside Galleryn, käytiin ihmettelemässä Checkpoint Charliella rajanylittäneiden, tai sitä yrittäneiden, tarinoita sekä käveltiin sen kuuluisan Brandenburgin portin alitse. 

Tarpeeksi ihmeteltyämme hypättiin metroon, napattiin hostlalta laukut ja tarkoitus oli napata jostain myös ruokaa (döner!!), mutta kuinkas kävi. Hyvää döner-paikkaa ei aikataulullisista (kun on kerran juossut pää kolmantena jalkana ja ehtinyt Pietari-Suomi-junaan minuutti ennen sen lähtöä, oppii olemaan ajoissa) syistä ehtinyt löytymään. Jäimme siis nuolemaan näppejämme ja oli tyydyttävä lentokentän kämäleipiin. No, jäipä vielä syy matkustaa Saksaan, toivottavasti pian. Kuten lentokoneen penkkiin hautautuessani totesin: Berliinihän on uusi Tallinna.

Sinne pääsee nopeasti ja suht edullisesti, joten miksei. 

Auf Wiedersehen, Berliini.

Pages