Kuningas Alkoholi

 

Isäni on alkoholisti. Ei asiaa voi oikein koristella. Se on fakta, joka ei ole muuttunut vuosien aikana. Varhaisimmissa muistoissani isä ei suinkaan leiki kanssani vaan autan äitiä etsimään häntä naapurista. Minä olin muuri, joka seisoi äidin ja isän välissä. Jo ennen kouluikää olin tajunnut, että isä ei huutaisi äidille niin pahoin, jos minä olin paikalla. Koetin piilotella isän viinoja kun olin yksin kotona ja kovimman selkäsaunan elämässäni sain siitä, kun isälle vihaisena rikoin hänen vodka pullonsa. Koulussa jouduin sanomaan, että olin kaatunut. 

Isän ryyppääminen hallitsi kaikkea. Harvoin isä oli hauska humalassa. Hän oli vihainen, katkera, jankuttaja ja ilkeä. Lähes aina hän alkoi muistelemaan kokemiaan vääryyksiä ja syytteli kaikkia muita. Vika ei ikinä ollut hänessä. En saanut leikkiä muualla kuin omassa huoneessani ja pihalla. Isälle ei saanut sanoa vastaan. Isää piti auttaa ja viikkorahaa sai pulloista ja tölkeistä. Tänäkin päivänä vihaan pullojen palautusta. Kerran keräsin siskoni kanssa niitä niin paljon, että saimme täyteen viisi suurta jätesäkkiä. Minä en vain kyennyt palauttamaan niitä kyläkauppaan, jotenka sisko sai kaikki rahat. Minä olin kuitenkin perheestä lähes aina se, joka osasi etsiä isän ja tuoda kotiin. Muistan yhä kuinka kahdeksan vuotiaana raahasin isää lopulta pulkassa kotiin toisen ryyppykaverin luota. Oli niin kylmä, että isän naama oli aivan huurteessa verestä, jonka tuo oli saanut kasovilleen tapeltuaan kaverinsa kanssa. Osaan myös yhä muuten pyytää pullon vodkaa ja L&M punaisen venäjäksi – paikalliset rekkakuskit olivat isän tuttavia ja minä juoksin usein hakemaan pullon tai pari.

 

Alkoholistille tyypillisesti isä joskus koetti lopettaa, mutta ei mennyt kauaa kun hän romahti jälleen. Hyvin nopeasti opin, että isän lupauksia ei kannattanut ottaa vakavasti. Teini ikäisenä koetin tapella vastaan, mutta se johti vain siihen, että jouduin lähtemään kotoa hädin tuskin 16-vuotiaana. Viikonloput kotona olivat kidutusta. Palasin aina stressaantuneena kouluun. 

Isäni lempi asioita oli perheen kiduttaminen. Hän rakasti sitä, kuinka helposti sai äidin itkemään puhumalla pahaa hänen suvustaan. Siskoni sai myös kuulla kunniansa, koska Isä ei ollut hänen biologinen isänsä. Minä taas… Minä olin pettymys. Minä olin liian itsepäinen. Minä en kunnioittanut häntä. Viimeinen oli totta. En ikinä kunnioittanut häntä humalassa. Lopulta tilanne kärjistyi eräänä jouluna. Isäni oli juonut railakkaasti viikon putkeen ja Joulu on aina ollut meillä aikaa, kun odotetaan isän tulevan humalassa sisään ja joku itkee lopulta. Aaton aattona isä alkoi riehumaan ja lopulta otti aseen käteensä ja karjui tappavansa itsensä. Minä pimahdin. Myöhemmin äitini kertoi, että olin tinttaissut isääni ja riistänyt aseen karjuen hyvin rumia totuuksia päin isän naamaa. Lopulta Isä oli saanut minut ulos ja heitti hankeen koirani kanssa paiskaten yhden auton avaimet ja käskien häipyä. Minä en ollut enää hänen tyttärensä. Muistoni palaa siinä kun tärisen ulkona kylmässä ja äiti tulee ulos. Hän on pakannut laukut ja käskee minut autoon. Ajamme kotiini ja äidin puhelin alkaa soida. Isän veli soittaa ja syyttää meitä siitä, että isä koettaa tappaa itsensä. Me tiesimme ettei hän sitä tekisi. Hän oli useamman kerran samalla tavalla kiristänyt tahtonsa läpi. Suoraan sanoen ryyppäämistä oli jatkunut niin kauan, että mutisin hiljaa: ”ampukoot”. 

Aaton vietin yksin ja en nähnyt isääni yli puoleen vuoteen. Kieltäydyin puhumasta hänen kanssaan. Minua syyllistettiin. Olin itsekäs, paskamainen ja huono tytär. Tämä oli osa syytä, miksi masennukseni laukesi. Henkinen paine oli vain jotain niin jäätävää, etten jaksanut enää ja vuosi raiskatuksi tulemisesta ei ollut auttanut yhtään. 

Terapeuttini kanssa keskusteltaessa kerroin, kuinka usein tunsin itseni heikoksi ja huonoksi. Kärsin klassisesta alkoholistin lapsen piirteistä. Olin kasvanut liian aikaisin aikuiseksi. En oikeastaan koskaan ole saanut olla täysin lapsi. Minulta on odotettu aikuismaista käytöstä jo pienestä pitäen. Olen joutunut kontrolloimaan itseäni niin paljon, että perfektionismini ja armottomuuteni oli täysin ymmärrettävää. Kykenen hallitsemaan tunteita, tukahduttamaan niitä ja muutenkin manipuloimaan itseäni pelottavan hyvin. Teen sitä myös muille ja valehtelu on myös liian helppoa. En osannut juurikaan luottaa aikuisiin. Olin kuulemma se harvinainen tapaus, sillä yleensä alkoholistin lapsi alkaa itsekin juomaan myös hyvin nuorena, sillä se on ainoa tapa, jolla kykee purkamaan tunteitaan ja se on opittu malli. Minun tapani oli kontrolloida kaikkea.

Epäilen kirjojen pelastaneen minut kaikkein pahimmalta. Kirjoihin uppoutumalla kykenin joskus olemaan jotain muuta. Ne myös kehittivät yllättäen empatian kykyni melkoisiin mittasuhteisiin. Monet kerrat käperryin vaatekaappini alimalle hyllylle taskulampun ja korvasuojaimien kanssa kun isä riehui. En muista puhuneeni isän juomisesta mitään koulussa. Silti jotkut koulukaverini sanoivat minua juopon tyttäreksi. Se on yhä ainoa haukkuma, joka saa minut itkemään. Isän alkoholismi on jotain, mistä aloin puhua vasta kun olin muuttanut pois.

Pahan joulun jälkeen isä alkoi juomaan vähemmän. Äiti asui viikot poissa kotoa. Isälleni taisi tulla järkytyksenä, että äidilläni oli voimia tosiaan ottaa ja lähteä. Lisäksi hänen terveytensä alkoi kärsiä pahoin. Oikeastaan suhteemme on alkanut kehittyä vasta muutamien viimeisten vuosien aikana. Minä rakastan isääni selvänä. Hän on hyvä mies, jolle on tapahtunut paljon pahaa. En kuitenkaan ikinä tule antamaan anteeksi sitä, mitä olen kokenut. Emmekä myös ikinä ole keskustelleet asiasta. En halua kuulla tekosyitä enää enempää. 

Minulle on selvää, että en halua omien lasteni käyvän samaa läpi ikinä. Juon itse alkoholia kyllä ja joskus olen humalassa, mutta en ole ikinä menettänyt kontrolliani. Minä olen armoton, jos joku sanoo tehneensä jotain typerää humalassa. Minä en pidä humalaa hyvänä syynä. En ikinä. Hyväksyn viinin juonnin ja sauna oluen lasten seurassa, mutta en halua heidän näkevän vanhempiaan humalassa. Auton rattiin hyppääminen on asia, joka saa minut sekaisin vihasta. Olen itse heittäytynyt isän auton eteen kun tuo on koettanut lähteä pihasta. Sen mustelman paranemisessa meni viikkoja. Sisareni nimittäin mursi jalkansa ja kylkiluitaan rattijuopon takia ja en halua yhtäkään ruumista sen vuoksi. Lisäksi lähipiirissäni eräs nuorimies ajoi kuolonkolarin – hän ei kuollut mutta matkustaja sinkoutui ulos. Muut säälivät kuskia ja muistan itse olleeni hyvin kylmä. 

Alkoholismi on suomessa yhä tabu. Lisäksi me suomalaiset olemme huonoja yleisesti ottaen juomaan. Jos joku ei juo pidämme tätä friikkinä. Itse huomaan, että jos olen useana iltana juonut siiderin haluan sitä äärettömän paljon. Sen jälkeen voin olla juomatta kuukausia. Silloin myös joudun jättämään joitain menoja pois, sillä en jaksa kuunnella jatkuvaa ihmetystä. En myöskään salaa olevani suuri viinin ystävä. Onneksi se on niin kallista suomessa, että harvemmin pullo lähtee mukaan. Koetan myös tietoisesti ostaa kalliimpia, sillä silloin houkutus juoda holtittomasti on todella pieni.

Jos sinä tai joku läheisesi kärsitte alkoholismista – pyydän – hakekaa apua. Vaikka tuntuu, että oma juominen on vain oma asia, se vaikuttaa aina moneen ihmiseen. Ja ennen kaikkea muistakaa:

Minun elämäni muuttui kun aloin puhua. Kun hain apua. Kun ymmärsin, että minä saan olla kiltti myös itselleni. Kun ymmärsin, että minä olen tärkeä ja ansaitsen myös rakkautta. Tiedän, että alkoholismi kulkee perheessäni, mutta se ei tarkoita, että minä joutuisin kuningas alkoholin alaisuuteen.