Kun kuulin suru-uutiset vietin kaksi päivää shokissa, kieltäen tapahtuneen ja vain… harhaillen. En voinut käsittää, kuinka niin suuri persoona oli juuri jättänyt tämän maan. En voinut ymmärtää, että ihminen, joka on vaikuttanut elämääni niin paljon ei enää ole. Kuinka en enää ikinä voisi keskustella sillä samalla intohimolla hänen kanssaan uskonnosta, politiikasta ja kirjoista. Sukulaisen, jonka menetin oli Enoni. Mies, joka sai minut lapsena nauramaan niin, että olin pissiä housuuni ja aikuisena sai minut tuntemaan itseni fiksuksi ja kykeneväksi. Häntä odotettiin innolla jokaiseen juhlaan, sillä hän oli se, joka sai ujoimmankin ihmisen puhumaan. Hän oli aktiivinen seuroissa ja yhdistyksissä ja hyvä esimerkki siitä, kuinka alkoholismin saattoi jättää kun oli tarpeeksi syytä. Hän oli serkkujeni yksinhuoltaja sekä lämmin mies, joka rakasti lapsia. Eno jo sanana aiheuttaa minulle lämpimiä ajatuksia. 

En voinut katsoa kirjoja ensimäisinä päivinä ilman itkemistä. Kokki huomasi, kuinka itkin hiljaa, täysin äänettä ja vavahdin pois ihanilta käsiltä. Kipu oli niin iso, että sen jakaminen tuntui mahdottomalta. Olisin halunnut iloita isosta elämän muutoksesta, mutta en kyennyt. Unohduin, harhailin ja nyt neljäntenä päivänä tunnen saaneeni vasta pääni takaisin todella. Kolmena päivänä en muistanut syödä kuin kerran päivässä ja hengittäminen oli välillä muistuttamisen arvoista. 

Kokki tuli iltaisin luokseni, vain koska kerroin kunka en kyennyt nukkumaan. Hän piteli minua kunnes uni valtasi minut ja huolehti muutenkin voinnistani. Aloin saamaan syömis muistutuksia ja vaikken aina niitä noudattanut, ne lämmittivät. Hän soitti useamman kerran päivässä ja kuuli heti jos olin unohtunut jälleen ajatuksiini. Hän pakotti minut nauramaan ja ajattelemaan tulevaa. 

Ensi viikon lauantaina Enoni tuhkat levitetään lehtoon. En haluaisi mennä ilman kokkia, mutta hän ei voi vuokseni olla poissa töistä ja lisäksi onhan minulla perhe ympärilläni. He kaikki kuitenkin jakavat sen saman tuskan. 

Olen kiitollinen siitä, että Kokki näki Enoni. Olisin toivonut, että hän olisi saanut jutella ajatuksiani muovanneen miehen kanssa kunnolla. Sairaala, vahvat lääkkeet ja mummoni läsnäolo estivät kuitenkin sen. Eno kuitenkin sanoi minulle viimeisinä sanoinaan, kuinka mukavalta minun mieheni vaikutti. Sen käynnin jälkeen hän huononi niin paljon, etten uskaltanut käydä. Syöpä vei kaiken lopulta, jopa enoni mielen. Se oli pesiytynyt niin syvälle, että sitä vastaan oli enää turhaa taistella. 

Kuukauden elin puhelimen pelossa. Pelkäsin hetkeä, kun viimeinen soitto tulisi. Onneksi Kokki oli koppaamassa kun kuulin, että eno oli nukkunut pois. Onneksi kokki oli paikalla lohduttamassa minua ja äitiäni. Onneksi hän on antanut minulle langan, josta pidellä kiinni kunnes surun viitta hellittää harteiltani otettaan.