Aloitin blogini kirjoittamisen kesäkuussa 2016, kun muutin Helsinkiin. Lopulta kirjoittaminen väheni ja loppuvuodesta hiipui kokonaan. Ei siksi, etteikö olisi ollut kirjoittamisen aiheita, vaikka välillä tyhjän paperin syndrooma olikin pahasti päällä. Lähinnä siksi, että koko ajan oli olevinaan niin kiire etten ehtinyt kirjoittamaan.

Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet äärimmäisen tapahtumarikkaita, niistä voisi kirjoittaa yhden romaanin verran tarinoita eletystä elämästä. Ehkä vielä jonain päivänä avaudunkin siitä kaikesta, mutta sen aika ei ole nyt. Nyt on aika kääntää uusi lehti ja toisaalta aika palata kirjoittamisen pariin. Vaikka tiedänkin etten kirjoita päivittäin, vaan pikemminkin viikoittain. En aio luoda itselleni paineita kirjoittamisesta, vaan nauttia jokaisesta sanasta ja lauseesta jonka rustaan. En luo myöskään paineita kuvista, niitä tulee postauksiin ainoastaan silloin, jos se tuntuu hyvältä ja oikealta.

Haluan kirjoittaa täysin ilman paineita ja nauttia kirjoittamisesta.

On siihen toki jokin syy, miksi haluan aloittaa kirjoittamisen uudelleen, uusi elämänvaihe. Muutin uuteen kotiin toukokuun alusta, uudelle alueelle ja muutenkin olen huomannut jälleen eläväni elämää. Toisin kuin viime syksynä. Tai oikeastaan viime vuoden kesäkuun lopusta tämän vuoden tammikuun loppuun välisellä ajalla. Unohdin elää itselleni, elin vain jotain toista varten. Elin elämääni ihmiselle, joka ei edes tajunnut olemassaoloani. Ei sitä, että hänen tulisi ehkä nähdä oman kuplansa ulkopuolelle ja mahdollisesti ottaa huomioon myös muut kuin itsensä. Kuihduin sisäisesti ja moni ympärilläni huomasi sen. Itse katsoin kuitenkin maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, kunnes tammikuun koittaessa tajusin, että jonkin elämässä on muututtava. Tiesin myös, että sen muutoksen on lähdettävä minusta itsestäni, minun olisi otettava askel, ehkä kaksikin, eteenpäin. Ymmärrettävä mitä ilman tulisin toimeen ja mitä kaikkea sen tilalle saisin. Otin askeleen, toisen ja kolmannenkin.

Aluksi tuntui, etten selviäisi, oli kuin maailma olisi romahtanut. Itkin aamulla, itkin töissä ja itkin illat. Eräänä aamuna en enää itkenyt, selvisin työpäivästä ja itkin illalla vain hieman. Viimein koitti päivä jolloin en itkenyt edes illalla. Tiesin selviäväni. Pääsiäisenä kirjoitin pääsiäistoivotusten yhteyteen:

”Vielä pari kuukautta sitten ajattelin, etten selviä, mutta tänään huomaan olevani vahvempi kuin aikoihin. Äärimmäisen ihanaa pitkää viikonloppua kaikille joilla sellainen on”

Olen äärimmäisen ylpeä itsestäni ja ennen kaikkea siitä, että tiedän olevani elossa. Olevani se vahva ihminen joka olin ennen. En kadu niitä asioita, joita koin tuon ajanjakson aikana. En myöskään halua miettiä, että ”mitä jos tai jos”. Olisin voinut tehdä asioita toisella tavalla, huomata valheet aiemmin, lopettaa haaveet nopeammin. Mutta en olisi oppinut sitä, minkä elämä minulle halusi opettaa. Olen kokemusta rikkaampi, oppinut monia asioita ja mikä tärkeintä, olen ehjä, elossa ja uuden edessä.

Poistin kaikki aiemmat postaukseni, yhtä lukuun ottamatta. Säästin sen ensimmäisen ja se saa myös olla siinä mihin se kuuluukin.

-Ninni