First taste of freedom

Vapaus. Tunnetila jota on vaikea sanoittaa ja vielä näin reissun alkuvaiheessa vaikea ymmärtää. Joudun muistuttelemaan itseäni vapaudestani ja siitä että herätyskelloa ei tarvitse laittaa soimaan nyt eikä koko loppuvuonna. Samalla kuitenkin Suomen arki tuntuu jo nyt jotenkin hirveän kaukaiselta, mikä on merkki siitä, että normiarjesta irtaantuminen on jo tapahtunut. Jos meissä ihmisissä on olemassa jonkinlainen matkustelijageeni, minussa on varmaan se. Adaptoidun nopeasti matkustelijan sykliin ja arkeen, sen haasteisiin ja ihanuksiin. Myönnettäköön, että tuntuu hieman  hullunkuriselta kutsua tätä elämäntyyliä arjeksi, mutta sitähän tämä on.

Kuinka ihana onkin ajatus siitä, että pitelemme itse lankoja käsissämmeja muodostamme arjestamme juuri sellaista kuin haluamme. Mikäli olemme olleet elämässä niin onnekkaita, että olemme saaneet pitää terveytemme, mahdollisuudet ovat oikeastaan rajattomat. Uskon, että meidän tulee tehdä päätös siitä mitä arjeltamme haluamme ja sen jälkeen tehdä työ jonka unelma-arjemme saavuttaminen vaatii. Kuullostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta ehkä se on juurikin sitä. Ehkä me monimutkaistamme unelmiemme toteuttamista kaikilla mutta/ehkä/sitten kun/ ajatuksilla, jotka tunkeutuvat mieleemme heti saadessamme selkeän vision siitä, miltä unelmamme näyttää.

Ensimmäinen kohteeni ja vapauden juhlinta paikkani oli Pariisi. Pariisiin saapuessani minua muistutettiin heti siitä, että asiat eivät tosiaan mene aina suunnitellusti. Junat eivät kulkeneet, korvaavia busseja ei saapunut ja bussikuskit ovat vihaisia, eivätkä suostuneet puhumaan englantia. Yritin ottaa rentoa asennetta ja löytää vapaaehtoisia tulkkeja kertomaan mitä tulisi tehdä ja olla stressaamatta asioista, joihin en pysty vaikuttamaan. Luovuin ajatuksestani siitä, millainen ensimmäisestä päivästä piti tulla. Bussi, jolla menin ranskalaisen miehen ohjeistamalle metroasemalle, vei lähemmäs kaksi tuntia ja kierti kaikki Pariisiin slummit lävitse.  Siinä istuessani puoleksi jonkun tuntemattoman, hikisen ja semisti raffimman näköisen miehen sylissä kuumassa bussissa ja katsellassani kodittomien telttoja, tuntui ajatus rentouttavasta loman aloituksesta, croissanteista ja viinistä Eiffeltornin alla hyvin kaukaiselta, vaikka kyllähän sinnekin lopulta päästiin (alla kuvatodiste).

Näinhän se vaan menee. Osaan näissä tilanteissa jo aika tottuneesti ottaa tilanteen haltuun juuri sellaisena mitä se on. Tilannehan muuttuu vain kurjemmaksi, kun hikisen ja täpötäyden bussin lisäksi vielä harmittelee sitä kun päivä ei suju kuten olit sen mielessäsi rakentanut, mikä lisää stressiä. Go with the flow. Myöhemmin Pariisin nähtävyyksiä ihastellessa ja viiniä lipittäessä unohtui koko aamun härdelli ja loppujenlopuksi Pariisista jäi ne hyvät hetket.

Portugaliin päästessäni myöhemmin samana yönä (KUOLEMAN VÄSYNEENÄ) Lissabonissa minua odotti ihana jälleennäkeminen hyvän ystäväni kanssa, jota en ole nähnyt yli puoleentoista vuoteen. Yhteensä ensimmäisen viikon ryhmässämme on ollut kuusi henkilöä, joista entuudestaan tunsin kaksi. Hassua yhdessä matkustaessa on se, kuinka nopeasti uudetkin ystävyydet muodostuvat. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut koko ryhmämme jo vuosia vaikka olimme vasta tavanneet. Ollessamme illallisella ja drinkeillä ensimmäisenä iltana, vatsanpohjaa nipisteli onnesta. Ihania uusia ja vanhoja ystäviä pöytä täynnä, Portugali ja vapaus. Aika herkullinen kombinaatio.

Lissabonissa oli helppo hymyillä ja tuo kaupunki hurmasi poikkeuksetta meistä jokaisen. Kaupunki on omanlaatuisensa kaikkine hurmaavine pikkukatuineen ja kahviloineen.

Suurimman vaikutuksen ovat kuitenkin tehneet ihmiset ja rento tunnelma. Tunnelma on mielestäni tyylikkään Pariisin tunnelman vastakohta. Ihmiset ovat iloisia ja hymyileviä (vaikkakin temperamenttisia) ja kaupunki tuntuu myös erittäin turvalliselta. Viini on ollut poikkeuksetta hyvää, samoin ruoka. Hinnat yllättivät korkeudellaan, joten matkabudjettille on tehnyt hyvää kokkailla kotosallakin ja ulkona syömisen olen rajoittanut muutamaan kertaan viikossa. Aamut ovat alkaneet aikaisin ja drinksuttelu on jäänyt toistaiseksi vähäiseksi ihan omalla painollaan ja se on tuntunut hyvältä. Nyt kun mahdollisuus olisi vaikka hiukan juhliakin, on pokebowlit ja krapulaton fiilis kiehtonut enemmän. Huom, tämä ei tarkoita etteikö iltarutiineihin kuuluisi lasillinen jotain ihanaa Portugalilaista viiniä.

Ajatuksena Portugalista on myös kutkutellut ajatus joistain ihanista deiteistä, mutta päivät ovat olleet aika kiireisiä ja aikaa Tinderöinnille ei ole juurikaan ollut. Olemme lähteneet asunnolta aikaisin aamulla ja palaneet asunolle vasta myöhään illalla. Lauantaina oli tarkoitus lähteä flirttailemaan pojille, mutta päädyin hyvin Annemaisesti gayklubille tanssimaan ihanien homomiesten keskelle. Haha. Potentiaalisesti ei paras paikka romantiikalle mikäli olet hetero, mutta ehdottomasti hyvä cardio-treeni ja hauska ilta. Drinksuttelut pysyivät kohtuullisissa määrissä ja seuraavana päivä olokin oli erinomainen! Eikä rooftopilla hengailu pahentanut asiaa.

Ja ehkä ne deititkin vielä tulevat. Olen ystävieni keskuudessa aika tunnettu siitä, että kävelen ns laput silmillä ulkoillessani. Siinä missä muut sinkkuystäväni tuntuvat bongailevan ja löytävän kiinnostavia miehiä sieltä sun täältä, minä olen useimmiten niin keskittynyt ystäviini  ulkona ollessani, että en juurikaan huomaa muita ellei joku kirjaimellisesti törmää minuun. Olen myös kiinnostuessani yleensä hieman ujo ottamaan kontaktia, vaikka tuttavieni keskuudessa olenkin aikamoinen räpätäti ja tarinankertoja. Tapani osoittaa kiinnostusta on tyypillisesti katsoa pois, mikä ymmärrettävästi ei tee minusta kovin helposti lähestyttävää, vaikka olenkin lämminhenkinen ja iloinen ihminen. Yritän tätä kaavaa nyt kuitenkin hieman murtaa.

Matkustellessa on jotenkin helpompi irtaantua hieman omista toimintavoistaan. On helpompi heittäytyä ja olla vapaampi. Maksaessani ruokaani eräässä kahvilassa minua palveli mies, joka näytti enkeliltä. Kyllä, enkeliltä. Itse näytin sydänemojilta ja katseen pois kääntämättä jättäminen tuntuikin helpommalta. Siinä ystävienikin maksaessa katseet yhä kohtailivat enkelipojan kanssa ja molempia hymyillytti. Pois lähtiessämme hän vielä kääntyi katsomaan ja vilkuttamaan. Myöhemmin päivällä mietin yhä tätä enkeliä, ja pähkäilyn päätteeksi päätimme viedä vielä puhelinnumeroni kyseiseen kahvilaan. Hän oli jo ehtinyt päättää työvuoronsa, mutta työntekijä kertoi lähettävänsä lapun kyseiselle miehelle viestinä.

Eikä kestänyt montaakaan minuuttia kun enkeli, tuttavallisemmin Lucas, otti minuun yhteyttä ja kertoi olevansa erittäin iloinen, että olin palannut kahvilaan ja osoitti selkeää vastakaikua mikä lämmitti mieltä. Luonnollisestikin tämä tapahtui juuri kun olen lähdössä Lissabonista eteenpäin kohti Portoa (kirjaimellisesti 12h ennen kytkimen nostamista), mutta ihana mikrokohtaaminen silti josta jäi hyvä mieli. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mikäli tiet johtaisi vielä samaan kaupunkiin seuraavan parin viikon aikana!

Hurraa rohkeudelle ja hurraa vapaudelle!

Ps. Olo on onnellinen