Mielessä nyt

Tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Toisaalta tiedän, että se on kaikkea muuta ku totta, sillä ainahan mulla päässä pyörii yhtä jos toisenkinlaista pimeää ajatusta. Joskus harvoin jotain ihan järkevääkin. En saa miettiä liikaa mitä tai miten kirjoitan, pakko antaa vaan mennä. Tuohon liialliseen miettimiseen kaatui muuten aiemmat kaksi blogiani. Niitä tosin kirjoitin omalla nimelläni ja ihan omien kuvien kera, mikä oli selkeästi perustavanlaatuinen virhe. Se ei vaan sovi mulle. Mutta takas asiaan..

Eilen oli suhteellisen levollinen olo tästä tilanteesta. Tuli jopa sellainen hetkellinen ”kaikki on hienosti, wuppiduu”-fiilis. Johtuikohan se siitä kevyestä kolmen postauksen mittaisesta avautumisesta? Todennäköisesti. Liitelin täällä asunnossa mietiskellen kuinka ”En voi kantaa huomisen murheita tänään. Pitää elää hetkessä. Mistä sen tietää, vaikka kuolisin ennen huomista? Turha murehtia, elämä on ihanaa!”. Hmm.. On tietty ihan kiva, että minuun iskee välillä tuollasia positiivissävytteisiä energiapuuskia, mutta niiden mentyä ohi mennään alamäkeen taas aika lujaa (pientä maanis-depressiivisyyttä, eh?), aina. 

On hassua, miten saan tuollaisia hypetyspuuskia useimmiten silloin kun olen yksin kotona ja mies on töissä. Poissa silmistä poissa mielestä? Eilen se hyvä fiilis kuitenkin jopa jatkui ihan iltaan asti. Mies oli hyväntuulinen ja kun häntä katsoi, olisi melkein (paino todella sanalla _melkein_) voinut kuvitella, että kaikki on kuten ennen. Että mitään pahaa ei ikinä tapahtunut eikä meidän suhteemme ole sillä kuuluisalla veitsenterällä. Hän tuli halailemaan takaapäin kun tein ruokaa, suuteli niskaa, antoi käsiensä vaellellä ympäri vartaloani hellästi.. Hän teki juuri sitä, minkä hän parhaiten osaa. Sitä, mitä ennen koko pettämisepisodia niin kovasti ikävöin ja kaipasin. Hän huomioi minua romanttisesti. Oivoi. Eipä ole vaikeaa arvata, että sen jälkeen iski päälle pienenpieni itseinho. Tai no ei nyt inho, vaan tuli huono omatunto siitä, että olin muutamia tunteja aiemmin intoillut täällä miten haluaisin kokeilla sinkkuelämää (ihan kun sitä ”kokeiltaisiin”). Miksi kaipasin sinkkuutta mistä en edes mitään tiedä , kun minulla on mies joka tasan tarkkaan osaa täyttää ne minun romanttiset tarpeeni noin hyvin. Hän tuntee minut ja hän tietää tasan, mitä tehdä. Ei tarvitse opettaa, eikä kertoa mistä tykkään. Hän tietää. Ja käyttää tietoaan häikäilemättömästi hyväkseen. Ja se on ihanaa.

Kun pettäminen paljastui ja selvittiin siihen pisteeseen, että mies totesi haluavansa antaa minulle uuden mahdollisuuden sekä yrittää ja katsoa, mitä meidän suhteestamme vielä tulee, olin onnellinen. Ajattelin naiivisti, että okei, pahin on nyt takana. Tästä on vain suunta ylöspäin. Miten väärässä voi ihminen olla? En tiedä johtuuko se sitten kokemattomuudestani ihmissuhteissa vai mistä, mutta minä putosin aika korkealta siinä vaiheessa, kun mies eräänä iltana ennen nukkumaanmenoa otti asian puheeksi. Kyyneliltä ei vältytty. Olin ajatellut, että meillä alkaa mennä ihan hyvin. Elämä oli alkanut rullata jälleen eteenpäin ja kaiken piti olla olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Vai pitikö? Minulta jäi huomioimatta se pienenpieni fakta, että ei pettämisestä, valehtelusta ja luottamuksen murenemisesta päästä yli minkään viikon riidan, tavaroiden paiskomisen, puhumisen, lyhyen erossaolon ajan ja uuden mahdollisuuden antamisen jälkeen. Se oli vasta alku. Ensimmäiset pienet askeleet monia monia kuukausia, jopa vuosia kestävällä, välillä todella raskaalla polulla. Vasta nyt alan ymmärtää, miten raskas se polku on.

Pettämiseen liittyviä keskusteluja on tuon jälkeen käyty muutama lisää. Ainoa ero aiempaan on vain se, että enää en uskalla yhtä lapsellisesti kuvitella, että asiat olisi millään muotoa hyvin yhdenkään tällaisen keskustelun jälkeen tai muutenkaan vielä pitkään aikaan. Viime kerralla kun asiasta puhuttiin muutama päivä sitten, itkin vähemmän kuin aiemmin. Minä tosiaan olen ihminen joka itkee kun on onnellinen, surullinen, peloissaan, vihainen, jännittynyt, you name it. Kiitos vaan itselleni siitä, että asetuin ensimmäiseksi siihen jonoon missä luonteenpiirrettä ”herkkyys”, jaettiin. Helpottaa elämääni huikeasti. NOT. Enivei, jotenkin tuntuu, että elän hieman nyt sillä ”Toivo parasta, pelkää pahinta”-moodilla. Ei siinä sinällään mitään, tuohan kuulostaa (kai?) ihan luonnolliselta, mutta kun….se saa minut tuntemaan itseni jotenkin tunnottomaksi. (haha, suomenkieli on hienoa; tuntea itsensä tunnottomaksi) Ihan kuin vain leijuisin jonkin sortin aivottomana ameebana ja odottelisin miehen seuraavaa siirtoa. Toisaalta kun nyt taas asiaa pohdin, niin niinhän se menee. Minä petin, minä pyysin anteeksi, minä rukoilin toista mahdollisuutta, vannoin rakkauttani, vakuutin että haluan vain hänet ja siitä hetkestä lähtien kun hän päätti antaa uuden mahdollisuuden, on minun tehtäväni tehdä parhaani tyttöystävänä ja odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Eli ei tehdä käytännössä minkäänlaisia perustavanlaatuisia isoja päätöksiä koskien parisuhdettamme. Ihmiselle, joka haluaa kaiken nytheti, tämä onkin helppo nakki. On juu todella. Perkele.

Heh, kylläpä sitä tekstiä sieltä sitten tulikin. Tämä blogi on kyllä pelastava enkeli siinä mielessä, että tänne voi todella kertoa aivan kaiken, ja mikä hienointa; sen voi tehdä ihan milloin vain kelloon katsomatta. Mainitsin aiemmin, että tärkein tukipilari elämässäni on siskoni ja hän tietääkin elämästäni ihan kaiken. Hänen kanssaan juttelen jotenkin lähes päivittäin, mutta on selvää, että hänelläkin on oma elämänsä ja omat murheensa eikä yksikään ihminen voi olla aina ja jatkuvasti toisen saatavilla. Lisäksi minulla on yksi todella läheinen ystävä ja lisäksi muutama muu hyvä kaveri, mutta edes tälle lähimmälle en aina osaa avautua. Hänkin tietää paljon asioita, mutta hänelle en soita ja kerro jokaisesta miehen kanssa käydystä keskustelusta tai omista tuntemuksistani jotka vaihtelevat niin nopeasti etten itsekään meinaa perässä aina pysyä. Paras ystäväni elää tällä hetkellä ihan toisenlaista elämää. Hänellä on melko tuore poikaystävä (yhdessä olleet alle vuoden) jonka kanssa on juuri muuttanut yhteen. Hän on rakastunut ja onnellinen. Hän on ollut pahoissa tilanteissa ja käynyt läpi samoja asioita kuin minäkin nyt, mutta kokisin olevani raskas ystävä, jos hänelle jatkuvasti omia murheitani vuodattaisin. Joten, kiitos Lily ja kiitos blogi. Ilman teitä olisin takuulla nytkin hippasen enemmän hukassa.

Olisi myös huikeaa, jos joku pääni sisältöä (hyi helvetti mikä mielikuva) lueskeleva innostuisi kommentoimaan jotain. Olipa sitten samanlaisessa, samankaltaisessa tai ihan erilaisessa elämäntilanteessa, niin arvostaisin älyttömän paljon mikäli tänne syntyisi jonkinsorttista keskustelua. :)