Se siitä positiivisuudesta. Vitun miehet ja niiden putkiaivot.

Yksi kaunis ilta kun oltiin miehen kanssa jo sängyssä valmistautumassa nukkumaan, otin puheeksi asian, joka minua oli vaivannut jo tovin. Aloitin keskustelun jotakuinkin näin: ”Minusta me molemmat vietetään vähän liikaa aikaa ruutujen edessä.. Olisi kiva, jos voitaisiin molemmat vähentää sitä hieman ja sen ruudun tuijottamisen sijaan olla enemmän läsnä toistemme kanssa; jutella tai jotain.”. En olisi ikinä uskonut, että nuo pari lausetta saisivat aikaan riidan, jossa mies epäilee ettei hän ja hänen tarjoamansa arki riitä minulle ja väittää, että tämä minun purkaukseni johtuu siitä että minulla on liikaa aikaa olla kotona. Siis mitä helvetttiä??

Minun pointti oli se, että haluan viettää enemmän aikaa mieheni kanssa. Jutella, käydä kävelyillä, tehdä yhdessä ruokaa, vähän halia ja pussailla sohvalla ja sen semmoista. Tätä tuo kaksilahkeinen ei tajunnut. Hän näki  asian niin, että minulla on liikaa aikaa olla kotona ja näin ollen tylsistyä mistä johtuu sitten se, että koen ettemme miehen kanssa vietä tarpeeksi laatuaikaa yhdessä. Minun pitäisi hankkia harrastus. Käydä enemmän kavereiden luona, olla enemmän poissa kotoa. Haluaako mies minusta jotain lomaa jotta saisi olla omien rakkaiden ruutujensa edessä vielä nykyistäkin enemmän? Miksi miehelle riittää arki, joka ei sisällä rakkaudentunnustuksia, syvällisiä keskusteluja, hellyyttä ja läheisyyttä muutoinkin kuin seksin muodossa? En voi ymmärtää, sillä minulle se ei riitä.

Mulla on ollut todella rankka vuosi. En ole ikinä itkenyt, tuntenut pelkoa ja epätoivoa tai katunut tekemiäni ratkaisuja yhtä paljon kuin tämän vuoden aikana olen. Olen käynyt itseni kanssa sisäistä taistelua siitä, ansaitsenko enää onnea vai olenko tekojeni takia vaan niin läpeensä mätä ihminen, jolle yksinäinen tulevaisuus olisi ainoa oikea vaihtoehto. Olen antanut tavallaan itselleni anteeksi, mutta unohtaa en voi, ehkä koskaan. Minulla on meneillään nyt opiskelujeni varmasti yksi rankimmista harjoittelujaksoista, jota teen siis mielenterveyspuolella. Jos sanon, että hoidan rikoksen (tai no useita rikoksia) tehneitä syyntakeettomiksi mielentilatutkimuksissa todettuja henkilöitä, voitte varmasti kuvitella millaisiin juttuihin olen törmännyt ja millaisten henkilöiden keskellä arkipäiväni nyt vietän. Voitte ehkä myös uskoa kun sanon, että ne asiat eivät jää sinne harjoittelupaikalle, vaan mietin niitä myös kotona. En siksi, että haluaisin miettiä, vaan siksi, että osa niistä jutuista vaan yksinkertaisesti järkyttää minua niin paljon, etten saa niitä pois mielestä ihan noin vain.

Tästä päästäänkin siihen, mikä minua miehessä juuri nyt ärsyttää. Hän ei ymmärrä miten rankat päivät mulla on. Hän sanoo, että minun pitäisi hankkia harrastus. Juu, ihan hyvä idea, mutta koen olevani työpäivien jälkeen jo niin kuollut, sekä henkisesti että fyysisesti etten minä kaipaa enää illaksi mitään aktiviteettiä kodin ulkopuolella, vaan miestä, joka ottaa kainaloon, antaa pusun otsalle ja kysyy oliko rankkapäivä sekä ennenkaikkea kuuntelee ja lohduttaa, mikäli tunnen tarvetta purkaa ajatuksiani tai tunteitani. Tällaista vastaanottoa mulla ei täällä ikinä ole. Uskallan myös sanoa ettei tule. Miehen puolustukseksi on toki sanottava, että on selvää ettei hän ymmärrä sitä, mitä minä päivisin työssä kohtaan. Ei niitä asioita pysty kuvittelemaan, ennenkuin itse kokee. Minusta olisi kuitenkin ihanaa, jos hän edes hieman yrittäisi olla kiinnostunut ja ennenkaikkea ymmärtäisi, mikäli en jaksa iltaisin nauraa ja hymyillä, tai jos olen alakuloinen ja itkuinen. Tuntuu siltä, kuin hänen mieleensä ei tulisi lainkaan se, että alakuloisuuteni ei johdu ehkä sittenkään siitä, että olen ”kärttyinen”, vaan siitä, että olen juuri keskustellut perheensä tappaneen ihmisen kanssa ja käynyt pääni sisällä taistelua sen suhteen, mitä siitä ihmisestä ajattelen ja miten hänen tekoaan käsittelen.

Onko meidän suhde tuhoon tuomittu? En tiedä, olenko enää lainkaan onnellinen tässä suhteessa. Toisaalta mietin myös, johtuuko tämä vain rankasta harjoittelusta? En tiedä, mutta sen tiedän että tällä hetkellä mies ottaa päähän ja paljon. Tuntuu ettei hän ymmärrä minua, ei sitten ollenkaan. Enkä kyllä minäkään sen paremmin häntä.

Onko siellä ruudun takana ketään, jolla olisi samankaltaisia kokemuksia? Näkemyksiä? Mielipiteitä? Anyone?