Ladataan...

Tämä postaus menee ohi tavallisten juttuaiheideni kovaa ja korkealta, ja tiedän sen hyvin. Julkista blogia kirjoittavana tuntuu kuitenkin teennäiseltä, että silloin, kun mulla oikeasti olisi jotain painavaa sanottavaa, valitsen olla hiljaa. Se ei tunnu teennäiseltä sen vuoksi, että kokisin, että koska nyt satun kirjoittelemaan blogia, niin mun pitäisi kertoa kaikille kaikesta: että kaiken pitäisi olla julkista. Ei pidä. Mulla, sulla ja naapurinkaverinkaimallakin on asioita, jotka haluamme pitää vain itsellämme. Osa ei päivittele elämästään sen kummemmin mitään muutenkaan, mutta vielä vähemmän julkisesti, ja se on totaalisen fine. Mutta sitten on meitä, jotka kirjoittavat, vloggaavat, äänitteävät tai ylipäätään tekevät jotain juttua "julkisesti." Siis nimenomaan yleisesti, kaikkien silmillä nähtävästi, ei välttämättä mitenkään "julkkiksena." Sen takia ajattelin, että kun mun mielen on viimeisten parin viikon ajan vallannut arkisempien juttujen (kuten prepin tai töiden) sijaan joku ihan muu juttu, ovat siihenkin liittyvät ajatukset ihan riittävän relevantteja blogiin kirjoitettavaksi. So...here we go. 

 

 

Tuleva syksy. Monen kaverin ja tutun pävittäessä kuka mistäkin somen tuutista, että korkeakoulupaikka ensi lukuvuodelle on lunastettu, on mun mielessäni häivähtänyt haikean onnellinen muisto vuoden takaa, kun olin itse samassa asemassa. Muistan, kuinka olin ihan tajuttoman onnellinen - ja ennen kaikkea hämmästynyt!- kun sain tiedon paikasta yliopistosta, vieläpä erinomaisilla pisteillä. Vaikka en ollut valmistautunut moiseen yhtään, aloin kuitenkin pian järjestelemään asioita siten, että lähtö Jyväskylään sujuisi mutkattomasti. Syyskuussa mulla olikin siellä jo kämppä valmiina ja tavarat muutettuna.Mutta eihän ne hommat menneetkään niinkuin Strömsössä, ja jumahdin vuodeksi Tammisaareen. "Jumahdin", koska vaikka välivuoden viettäminen Tammisaaressa olikin mun ensisijainen ajatus lukiosta valmistuttuani, olin koulupaikan saatuani ehtinyt jo muuttaa mindsettini aivan päinvastaiseksi. Kävi kuitenkin niin, että mindsettiä sai muuttaa lyhyen ajan sisään kertaalleen, jonka seurauksena Jyväskylän vuokra-asunto sanottiin irti ja kamppeet haettiin pois lokakuussa.

 

Asunnon ovea sulkiessani musta kuitenkin tuntui, kuin olisin sulkenut samalla paljon muutakin kuin vain yhden oven - tuntui, että suljin pois mahdollisuuden. Siinä kohtaa päätös oli silti oikea, sillä mua todellakin tarvittiin enemmän kotirintamalla kuin Jyväskylässä. Tehdessäni syksyllä opintojani etänä mua ei ajanut eteenpäin vain aito kiinnostus opiskelemaani kohtaan, vaan osittain myös huono omatunto. Huono omatunto siitä, etten ollut Jyväskylässä opiskelemassa, vaan läppärini näppis sauhusi kotona. Olinhan kuitenkin ensimmäisen vuoden opiskelija, jolloin olisi tärkeää nimenomaan käydä opistolla ja päästä sisään aivan uudenlaiseen "koulumaailmaan." 

 

Näin jälkikäteen ajatellen huono omatuntoni oli siinä kohdassa täysin tarpeetonta. Sain valtavasti ymmärrystä tilanteeseen yliopistolta, eikä kukaan sieltä päin moittinut mua ratkaisuistani. Ratkaisuista, jotka piirtyivät mun mieleeni päivänselvinä jo heti äidin saatua sairauskohtauksen, kun olimme sairaalassa emmekä vielä tienneet, mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Tiedettiin vain, ettei kaikki ole niin kuin pitää, eikä kohtauksen luonteen vuoksi äiti saisi esimerkiksi enää ajaa autoa, mikä luonnollisestikin himppasen hankaloittaa elämistä 30 kilometrin päässä kaupungista ja palveluista. Kun aika kiiti muutaman viikon eteenpäin, oli melko selvää, ettei mulla olisi toista, etenkään itseäni tyydyttävää, vaihtoehtoa edes ollut. Äidin saama aivosyöpä-diagnoosi tuntui siinä kohtaa pieneltä maailmanlopulta, mutta hetken tietoa sulateltuani ymmärsin, ettei se niin kuitenkaan ollut. Eikä koskaan tulisi olemaankaan. Koska tiedättekö mitä? Niin tunteettomalta kuin se ehkä kuulostaakin, elämä jatkuu aina. Ja juuri tämä ajatus sai mun ajatukset epätoivosta kääntymään luottamukseen.

 

 

Vaikka näistä elämää sekunnissa muuttaneista tapahtumista on jo reilusti oli puoli vuotta, alkaa musta vasta nyt tuntua siltä, että olen asian kanssa sinut. Mitenkö? Koska ymmärsin, että totuuden kieltämisellä tai sen karttelemisella en tulisi pötkimään kovin pitkälle, vaan tekisin sekä paitsi oman oloni, myös kaiken muun vain entistä hankalammaksi. En tiedä, onko tää kliseisesti sanottu ja ovatko tällaiset elämää järisyttävät asiat aina ja joka tapauksessa sellaisia, mutta tämä kokemus on muuttanut vahvasti myös omaa ajatteluani. Enää en hetkahda kovin herkästi, jos pedantti-minäni joutuu vaihtamaan suunnitelmia lennossa tai tekemään kompromisseja. Ennen en ollut kovin helposti suostuteltavissa, mutta nykyään osaan tunnistaa paremmin, milloin puolitiehen vastaan tuleminen on oikeasti sekä muiden että itseni kannalta järkevää. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi yhä päämäärätietoinen tai osaisi pitää jo tekemistäni päätöksistä kiinni, vaan sitä, etten enää näe asioita niin hemmetin kapeakatseisesti. Tätä on tullut sovellettua myös urheilijan elämääni, sillä aina treenille ei ole päässyt juuri silloin kuin tahtoisi tai ruokaa nenänsä eteen niin nopeasti kuin kurniva vatsa ilmoittaisi tarvitsevansa. Vaikka sitä olisi kuinka urheilija, voi pelkästä omasta tahdostaan ja tavoitteistaan kiinni pitäminen olla loppukädessä puhdasta naiiviutta. Tietenkään hieman suunnitelluista toimintatavoista poikkeaminen ei välttämättä ole optimaalista, mutta jos kyseessä ei ole koko paletin leviäminen, eivät satunnaiset poikkeukset myöskään tee toivotunlaisen lopputuloksen aikaansaamisesta sulaa mahdottomuutta. Väittäisin jopa, että ne poikkeukset vain vahvistavat urheilijana, koska niiden ansiosta on vain yksinkertaisesti opittava harjoittelemaan mahdollisimman järkevästi, sekä kuuntelemaan ja kunnioittamaan omaa kehoaan ja pääkoppaansa. Tietyllä tapaa sitä toimii paineen alla, mutta samalla myös nauttii siitä vapaudesta, että voi tehdä sitä mitä rakastaa - olosuhteista huolimatta. 

Enää en myöskään mieti, miksi näin kävi. Tottakai toivoisin, että asiat olisivat toisella tolalla, ja tottakai mua harmittaa, että minä sekä perheeni, ennen kaikkea äitini, olemme tällaisessa tilanteessa. Mutta en mä silti lähtisi kilpailemaan kenenkään muun kanssa siitä, miksi meillä on tällaista ja toisilla toisenlaista. Miksi meillä on ollut oman kokemuksen mukaan vaikeaa, ja toisten elämä näyttää niin iisiltä. Harvoin sitä nimittäin tietää koko totuutta. Tällaisissa (tai monissa muissakaan) asioissa itseään ei kannata verrata muihin, sillä sellainen vertaileminen ei koskaan perustuisi millekään vakaalle pohjalle. Maailmassa kun on kirjaimellisesti kamala määrä ihmisiä, jotka käyvät läpi parhaillaankin jonkinlaista vastoinkäymistä. Jonkun kohdalla kyse on vaivaisesta kadulla rähmälleen lentämisen aiheuttamasta nöyryytyksestä, jonkun kohdalla sydänsurujen kanssa kamppailemisesta, ja joku taas löytää elämästään aivan tarpeeksi haastetta ihan vain peiliin katsomalla saaden siitä pelkkää omaa onnellisuuttaan syövää tyytymättömyyden tunnetta. Joku taistelee aivosyöpää tai ihan mitä tahansa muuta vakavaa sairautta vastaan. Kaikilla on omat murheensa, eikä kukaan ole yksin. 

 

Just nyt mä näen tulevan syksyn muutokset jännittävinä, lähes pelottavina - ilman että kuitenkaan oikeasti olisin peloissani. Kyse ei nimittäin ole pelkistä muutoksista, jotka pakottavat loikkaan kohti tuntematonta, vaan ensimmäisenä unelmien toteuttamisesta.

 

Tänä syksynä mun ei tarvitse enää kokea huonon omantunnon rippeitä siitä, miten ensimmäinen yliopisto-vuoteni meni. Tulen nimittäin muuttamaan Jyväskylään ja aloittamaan opintoni oikeasti yliopistolla (fyysisestikin läsnäolevana :D) elokuun lopussa. Jos tehdään aikapomppaus kuukauteen eteenpäin, ollaan jo pian lokakuun alussa, jolloin kisaan ensimmäistä kertaa elämässäni bikini fitneksessä. Toisaalta nämä kaksi asiaa kuulostavat melko pieniltä vuoden takaisiin, ei-niin-loistokkaisiin juonenkäänteisiin verrattuna, mutta todellisuudessa niiden takana piilee niin isoja asioita ja niin järkyttävä määrä henkistä kasvua, että mulle itselleni ne ovat lähes valtavia. Yliopisto-opintojeni aloittaminen ei ehkä jo sanotun lisäksi kaipaa enempää selittelyä, mutta miksi bikini fitneksessä kilpaileminen sitten on mulle niin iso juttu?

Siksi, että näen sen niin paljon enempänäkin kuin vain bikini fitneksenä. Mulle tämä laji merkitsee niin paljon muutakin. En treenaa salilla vain rakentaakseni fysiikastani paremman ja vahvemman. Treenaan - urheilen - sen vuoksi, että rakennan itsestäni parempaa ja vahvempaa ihmistä. Haastan itseluottamustani, ylitän omia rajojani, näytän itselleni, mihin KAIKKEEN sitä pystynkään. Ja samalla muistutan itseäni nöyryydestä, periksi antamattomuudesta ja lempeydestä niin muita, kuin itseänikin kohtaan. Aina rajojaan ei pysty ylittämään ensi yrittämällä, mutta kuka sanoi, että mahdollisuuksiakaan on vain yksi...? 

 

xx Lotta

Ladataan...

Ladataan...

Laitoin eilen Instagram storyyni kuvan leipomastani banaanileivästä, ja parin uteliaan direct-viestin jälkeen heitin ilmoille kysymyksen, josko jengi haluaisi reseptin yleiseen jakoon asti. Koska tilastot näyttivät niin positiivisilta, niin tässä hela hässäkän resepti nyt tulee! ♥ 

 

 

Banaanileipä suklaasattumilla

4-6 hyvin kypsää banaania (& nyt ei haittaa, vaikka kuoretkin olisivat jo tumman puhuvat! muista säästää yksi viimeistelyyn)

25-50 gr tummaa suklaata

25-50 gr valkosuklaata

3 dl kaurahiutaleita

2 dl vehnäjauhoja

6 rkl kaakaojauhetta

1 tl leivinjauhetta

0,5 tl kardemummaa

puolikas vaniljatanko

hippunen suolaa

1 kananmuna

50 gr leivontamargariinia + vähän vuoan voiteluun

*Halutessasi voit lisätä päälle vielä myös 1-2 kourallista suolattuja maapähkinöitä. 

 

1. Sekoita kuivat aineet keskenään valmiiksi omassa kipossaan. 

2. Jos et ollut fiksumpi kuin minä ja ostanut kaupasta jo valmista suklaarouhetta, nappaa suklaalevyistä muutama rivi ja leikkaa ne melko karkeaksi rouheeksi. Hiput saavat jäädä taikinaan sattumina!

3. Sulata leivontamargariini ja sekoita siihen puolikkaan vaniljatangon sisus.

4. Kuori ja pilko banaanit muutamaan osaan, ja muussaa ne sileäksi sähkövatkaimen tai sauvasekottimen avulla. 

5. Lisää banaanimassan mukaan kuivat aineet muutamassa erässä, jottei taikinaan jää jauhosattumia. Ennen viimeisiä eriä riko massaan yksi kananmuna ja kaada joukkoon vaniljalla maustettu leivontamargariini. Kun olet sekoittanut taikinan huolellisesti, lisää joukkoon vielä suklaahippuset ja kääntele muutaman kerran. (PS. taikinasta tulee melko paksua, ja niin kuuluukin!)

6.  Ennen banaanileivän uuniin iskemistä vuokaan kaadettu taikina viimeistellään jemmaan jätetyn banaanin avulla. Leikkaa banaani halki pituussuunnassa ja asettele puolikkaat nätisti taikinan päälle leikkauspinta ylöspäin. Halutessasi voit ripotella päälle vielä kourallisen tai pari suolattuja maapähkinöitä tuomaan makean kahvileivän makuun kontrastia! Banaanileipää paistetaan 200 asteessa noin 30-45 minuuttia, riippuen käytätkö kiertoilmaa vai tasalämpöä (itse käytin kiertoilmaa). & tsadaa - leipä on valmista tarjottavaksi välittömästi hetken jäähtymisen jälkeen!

 

 

Musta on kuoriutunut prepin aikana oikea keittiövelho ja olisinkin mielelläni koko ajan hääräämässä jonkin uuden mieleen pilkahtaneen reseptin parissa, vaikka maistelu on tällä hetkellä jätettävä muille. Vilkas mielikuvitukseni ei kuitenkaan oo säästänyt mua jatkuvalta päässäni tapahtuvalta kokkailuprosessilta, ja välillä taitojaan (tai taidottomuuttaan...) on vain pakko päästä kokeilemaan keittiön puolella. Vaikka sitten vain jo ihan mielen rauhan saamiseksi! Mitä siitäkin tulis, jos olisi pää täynnä kaikkia kiinnostavia reseptejä, ja siellä ne vaan patoutuisi yhdeksi mytyksi jossain ajatusten perimmäisessä nurkassa... mä en ainakaan ota enää yhtäkään ylimääräistä riskiä rikkoa astioita tai tiputella kattiloita pitkin poikin keittiön lattiaa- Koska let me say, liian kauan pantatut jauhonäpit ovat valloilleen päästessään kaikkea muuta kuin hallittu kaaos. Been there, done that. Siksi taikinaterapia on kaikille leipomisesta tai ruuan laittamisesta vähääkään innostuneille toisinaan enemmän kuin paikallaan! 

Tiimikaverini heittikin mulle jo uuden haasteen tämän banaanileivän innoittamana, ja niinpä lupasin, että ensi tiimipäivään tuon tästä herkusta dieettiversion. Sinänsä astetta terveellisempää versiota banaanileivästä ei ole vaikea lähteä kehittelemään, koska tässä alkuperäisessäkään reseptissä ei tarvita ripaustakaan sokeria. Banaanit hoitavat makeuttamisen tehokkaasti, eikä leipä kaipaa edes todellakin makeasta diggaavan äitini mielestä extramakeutusta! Vehnäjauhot voi helposti korvata esimerkiksi kaurajauhoilla ja leivontamargariinin hieman pienemmällä määrällä kookos- tai rypsiöljyä. Mitä suklaaseen tulee, voi sen korvata vaikkapa protsupatukoiden hipuilla! Kuten sanottua, vain mielikuvitus on rajana.  

 

Ihania kahvihetkiä! ♥

xx Lotta

Ladataan...

Ladataan...

En oikein tiedä, mistä edes aloittaisin.

Asiat ovat, jälleen kerran, menneet nopeasti eteenpäin ja elämääni on tullut melko radikaali muutos. Muistatteko, miten kerroin viime vuoden lopulla, että muutan ensimmäiseen ikiomaan kotiini aivan Tammisaaren keskustan ytimeen? Vaikka arkea varjosti tuolloin pari aivan puskista tullutta tummaa pilveä äitini sairastumisen ja sen myötä melko mönkään menneiden yliopisto-suunnitelmien johdosta, olin kuitenkin muutosta aivan täpinöissäni. Yksin asuminen oli tuossa kohtaa yksi oloani merkittävimmin helpottaneista asioista, sillä se salli mulle oman tilani ja aikani. Kotonani sain vain olla ja hengittää niin niinä hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Paskan hetken tullen itkua ei tarvinnut peitellä rakkaiden huolen nostattamisen välttämiseksi, vaan kyynelten sai antaa virrata niin kauan kuin niitä oli tullakseen. Kun ajatukset oli sekaisin, niitä sai selvitellä yksin, rauhassa. Samoin fiiliksen ollessa todella jees maalle päin menevään bussiin saattoi hypätä tai iskälle rimpauttaa hetkenä minä hyvänsä, ja jakaa kuplivan ilonsa rakkaimmilleenkin murehtimatta juuri käsillä olevalla hetkellä mistään ylimääräisestä. Olin lähellä, mutta riittävän kaukana.

Se, että asuin keskustassa, helpotti myös konkreettisesti esimerkiksi töissä käymistäni - vaikka pari kertaa tammi-helmikuun vaihteessa aloitinkin aamuni taaplaamalla puolimetrisessä lumihangessa pyörää puoliksi polkien ja puoliksi kantaen, ja kirosin etelärannikon -25 astetta vasten kasvoja puhaltavine merituulineen. Omillaan asumisen loistokkuutta tuli välillä pohdittua myös silloin, kun raahasi käsissään kolmea täpötäyttä kauppakassia ja kaiken maailman vessa- ja talouspaperi säkkejä pitkin keskustan katuja... 

Mutta sitä se kuitenkin valtaosin oli - loistavaa. Kaikki autottoman yksineläjän miinukset kompensoituivat sillä tunnelmalla, joka kaupungin keskustasta huokuu, sekä oman kodin tuoman vapauden tunteella. Koskaan ennen en ole löytänyt itseäni tilanteesta, jossa höpötän tuikituntemattomien kanssa tai pelkän hymyn sijaan oikeasti tervehdin vastaantulijoita talvisena lauantaiaamuna satamassa kävelyllä ollessani. Oli myös jotenkin ihan uskomattoman ihanaa, kuinka mahikset lähteä spontaanisti kahville kaverin kanssa, piipahtaa yllättäen kylään tai hoitaa tärkeitä velvollisuuksia esimerkiksi pankissa, olivat maalla asumiseen suhteutettuna nousseet potenssiin sata. Kaikki palvelut ja salikin löytyivät minimissään viiden kilometrin säteellä kodistani. 

 

 

Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa muuttaa seuraavan kerran vasta syksymmällä suoraan Tammisaaren kodistani Jyväskylään, en kuitenkaan enää asu kotoisassa yksiössäni. Äkkilähtö pois asunnosta tuli hetki sitten ilmenneen homeongelman myötä, ja seuraavat kaksi kuukautta asustelen evakossa maaseudulla muun perheen kanssa. Omasta kodista luopuminen tuntuu jotenkin jopa naurettavan isolta palalta mulle tällä hetkellä, koska asuntoon ehti kytkeytyä niin monta uutta, tärkeää muistoa, mutta tässä tilanteessa muita vaihtoehtoja ei tietystikään ole. Olen myös äärettömän kiitollinen siitä, että mulla on kuitenkin aina koti, jonne palata, ja perhe, joka auttaa muutossa ja toivottaa avosylin tervetulleeksi luokseen.  

Home ehti kuitenkin mitä ilmeisemmin jo vaikuttaa terveyteeni, sillä toukokuun alussa silmäni alkoivat oireilemaan todella kummallisesti. Silmäni kuivuivat todella paljon ja alkoivat ns. halkeilla (silmät punoittivat välillä aika rajusti), ja pahimmillaan en pystynyt nukkumaan öisin, sillä sulkiessani silmäni niitä alkoi särkemään ja kirvelemään ihan tajuttomasti, ja ne vuosivat kuin Niagarat. Silmien peseminen puhtaalla vedellä oli myös ihan sula mahdottomuus, sillä se kirveli niin paljon, enkä edes pystynyt näkemään mitään hetkeen silmien pesemisen jälkeen. Jossain kohtaa päikkäriaikainen kollegani vinkkasi mulle silmätipoista, ja kun aloin käyttää niitä, silmät rauhoittuivat huomattavasti pariksi viikoksi. Jonkin ajan kuluttua oireet alkoivat kuitenkin taas palailla, tosin onneksi paljon lievemmin. Kun tulin muutamaksi päiväksi vanhempieni luokse maalle, puhtaaseen ilmaan, silmäni rauhoittuvat tyystin. Toivottavasti nää oireet ovat nyt taaksejäänyttä!

 

selkeesti the "send help" -kuva :D

 

Viime aikaiset äkilliset muutokset asumiseen ovat pistäneet pakkaa hieman sekaisin, ja jotta oma tarinani tuulimyllyjä vastaan taistelijana olisi täydellinen, pamahdin kuin pamahdinkin jonkinlaiseen flunssaan maanantaina. Eilisen lääkärireissun tuomio oli perinteinen "akuutti ylähengitystien infektio", mutta tämä luultavasti menee ohitse kuta kuinkin yhtä nopeasti kuin tulikin. Lepoa treeneistä on siis kylmän rauhallisesti vain otettava, vaikka intoa mennä salille olisi vaikka muille jakaa. Onneksi ainakin tämän hetken olo on jo huomattavasti freesimpi kuin eilen, ja toivon mukaan olisin jo huomenna takaisin työ- ja treenikunnossa! 

 

Pysykäähän te terveinä ja nauttikaa näistä upeista ilmoista ♥

xx Lotta

Ladataan...

Pages