DIEETIN JÄLKEISTÄ ELÄMÄÄ

 

DSC_5433.JPG

DSC_5267.JPG

 

Edellisen kerran kirjoitin tänne neljä päivää kisojen jälkeen. Tämän viikon lopussa kisoista tulee kuluneeksi neljä viikkoa. Ennen kuin tuoreet muistikuvat vaihtuvat hieman hatarempiin versioihin, ajattelin, että olis kiva palata ajassa vähän taaksepäin ja kerrata miltä elämä kisojen jälkeen on tuntunut (ja maistunut)! Vaikka nimittäin osasin odottaakin, ettei 25 viikon pituisen dieetin jälkinen aika tulisi olemaan pelkkää onnea ja auvoa, on mut viime aikoina havahduttaneet sellaiset asiat ja ajatukset, joita olisin odottanut itseltäni kyllä ihan viimeisimpänä. Nää asiat eivät missään nimessä ole mitenkään huonoja tai negatiivisia – ne ovat vain olleet mulle itselleni yllättäviä.

Ensimmäinen ja merkittävin asia, jonka oon hiljattain huomannut, on se että vaikka pitkän, 25 viikon mittaisen dieettirutistuksen jälkeen tietyllä tapaa kaavamaisen ja erinäisiin numeroihin perustuvan elämäntavan noudattaminen on vielä palautumisprosessinkin alussa suotavaa edes hetken aikaa, jotta vältetään homman karkaaminen ihan lapasesta, ei se itselleni enää toimi. Toisaalta ymmärrän hyvin, miksi toisille kilpailijoista tällaisen ”vakioidun” kaavan noudattaminen toimii parhaiten sekä fyysiseltä ja psyykkiseltä kannalta katsottuna. Toiset kokevat sen olevan stressittömämpää ja näkevät sen luonnollisena, eteenpäin vievänä asiana sekä harjoituskaudella, dieetillä että dieetin purkuvaiheessakin. Myös erityisesti tieteelliseltä kantilta kovan treenaamisen, tietyn ruokavalion noudattamisen, palautumistekijöiden ja muiden faktorien suhteisuutta toisiinsa on mielekkäämpää seurata, kun on jotain (tässä tapauksessa esim. numerot) mitä käyttää realistisena mittavälineenä. Esimerkiksi kun tässä lajissa muun muassa aineenvaihdunnan rooli on suuri, on sen kehitystä myös hyvin loogista tutkia esim. seuraamalla elopainon muutoksia suhteessa X aikaa noudatetusta ruokavaliosta saatavaan energiamäärään. Kun kalorit on saatu nostettua tavoitellulle tasolle ilman, että paino lähtee siitä sen kummemmin nousemaan tai laskemaan, voidaan aineenvaihduntaa kokeilla haastaa taas askeleen paremmaksi lisäämällä maltillinen määrä energiaa ruokavalioon ja noudattamalla taas uutta systeemiä jonkin aikaa (näin hyvin yksinkertaisena esimerkkinä). On myös huomiotava, että koska elopainoon vaikuttaa niin moni eri muuttuja, olisi mittatuloksia hyvä kerätä esim. viikon varrelta muutama ja laskea sitten näiden keskiarvo, jota sitten verrataan muiden viikkojen keskiarvoihin. Sitä saa olla siis jo aika usein hyppäämässä vaa’alle ja merkitsemässä muistiin! Siksi pitkäjänteisyys ja maltti ovatkin tässä lajissa valttia. 

Ja jotta tälla tavalla eläminen – millä tarkoitan tässä yhteydessä vähintäänkin tavoitteellista, mahdollisesti jopa kilpatason urheilemista tukevaa elämäntyyliä –  olisi itselle ennen kaikkea antava eikä vain ottava tekijä, pitää silloin löytyä myös täysin vilpitöntä mielenkiintoa ja ihan omanlainen draivinsa tätä hommaa kohtaan. Motivaation lopahtaessa nimittäin

  • A) suunnitelman noudattaminen ei ole enää napostele eikä sitä sen vuoksi täydellisesti noudata, jolloin tuloksia tulkitessa on huomioitava ne oman toimintansa puutteet ja hyväksyttävä, ettei lopputulos ole välttämättä toivottu, ja toisekseen
  • B) tulosten seuraamisestakin tulee helposti leväperäisempää, ja johdonmukaisuus katoaa. Kisakentille pääsemiseksi systemaattisuutta kuitenkin tarvitaan.

Ja kyllähän mullakin sitä mielenkiintoa ja draivia riitti. Riitti monta vuotta, jo ennen koko kisavalmentautumiseen ryhtymistä. Mua on aina kiinnostanut, miten kehoa voi kehittää, millaisia fyysisiä rajoja voidaan rikkoa, ja ennen kaikkea miten se tehdään. Luin, opiskelin ja otin selvää näistä asioista ihan omaksi ilokseni jo yhdeksännen luokan lopusta lähtien. Lukion toisella luokalla kisavalmennukseen lähteminen oli vain piste iin päälle, ja mun mind set:istä muovautui entistä päämäärätietoisempi ja periksiantamattomampi. Mä aidosti halusin ja nautin koko touhusta – miksi muuten olisin sitä niin kauan tehnytkään! Mutta tuleekin siinä, että kaikki tämä on kerrottu  imperfektissä.  

Kisojen jälkeen mulle tuli ensimmäistä kertaa moneen vuoteen todella voimakkaasti fiilis, etten enää tahdo käyttää ruokavaakaa niin hallitsevissa määrin arjessani kuin olin tottunut käyttämään. Ei tuntunut kovinkaan älykkäältä punnita joka aamu 40 grammaa puurohiutaleita, kun tiesi, että desilitramitalla pääsee aivan riittävän lähelle samaa summaa – eikä katastrofia todellakaan tapahdu, vaikka määrä ei olisi exakti. Samalla näiden ajatusten rinnalla jo vuosia jatkuneesta ruokavaa’an rutiininomaisesta käyttämisestä luopuminen tuntui silti oudolta, vieraalta. Ja taas tuli vähän pöhkö olo, ”niin ööh… mites mä tän homman nyt oikein hoidan.” Olin ollut niin tottunut ajatukseen kaikkien numeroiden ja punnaamisen merkityksestä, eikä pitkän dieetin vasta loputtua mielikään ollut ihan terävimmillään, että ensin muhun iski pieni tyhjyyden tunne. Halusin myös myös pysyä jollain konkreettisella, perusteltavissa olevalla luotettavalla tasolla perillä kehon muutoksista kisadieettiä purkaessa, johon vanha minäni olisi käyttänyt nimenomaan niitä hyviksi todettuja numeroihin nojaavia tapoja. Mutta koska elämä on ja joskus on aika muutoksille, tahdoin ottaa riskin ja jättää vanhat tavat vähemmälle arvolle, ja etsiä niiden tilalle uusia. Halusin alkaa luottamaan numeroiden sijaan omaan olooni, kehooni ja mieleeni. (Minkä pitäisikin olla maailman luonnollisin asia! Koska jos et luota itseesi, niin kehen sitten? Ei ne numerotkaan aina helpotusta tuo, vaikka niitä onkin helpompaa käsitellä ja arvioida kuin omaa esim. omaa mieltään.)

Ensimmäiset viikot menivätkin sapuskapuolen suhteen vähän ihmetellessä ja, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, uuteen opetellessa. Päivä päivältä kaikesta tuli kuitenkin vähän helpompaa, vähän stressittömämpää. Ruokavaaka jäi entistä useammin kaappiin omille paikoilleen, ja oma herkkyyteni kropan ja mielen lähettämien signaalien kuuntelemisen suhteen vahvistui. Joka päivä ei noudatettu samaa kaavaa eikä samoja määriä, vaan energiansaanti alkoi elää päiväkohtaisen tarpeen mukaan. Toisina päivinä kulutusta tuli – kuten luonnollista – enemmän kuin toisina, jolloin kroppa ilmoitti tarvitsevansa myös enemmän polttoainetta pysyäkseen käynnissä. Toisinaan mieli kaipasi lepoa sekä vaihtelua arkiruokailuun ja tuli lähdettyä ulos syömään tai sovellettua jotain omasta hatusta. Myös raaka-ainerepertuaari alkoi laajentumaan pikkuhiljaa dieetin aikaisen ruokavalion asettamien rajojen ulkopuolelle, ja viime viikollakin tajusin erään kauppareissuni aikana, että mä oon oikeasti seissyt tässä muro- ja myslihyllyn edessä nyt 10 minuuttia, enkä vieläkään osaa päättää minkä valitsisin, koska eri vaihtoehtojen skaala on niin laaja. (Kyllä, tuli ihan pikkasen uuno olo!!) Ennen olisin huininut koko hyllyvälin ohitse antamatta ajatustakaan sen mahdolliselle sisällölle. Mikä on sinänsä hölmöä, koska olen melko varma, että kyseisen hyllyvälikön kätköistä olisi voinut löytyä useampikin myös dieetti-ruokavalioon istuva vaihtoehto, mutta tämä dieetti mentiin nyt niillä eväillä kun ohjeistettiin ja that’s it. Ajatuksena moinen kuitenkin vähän huvituttaa näin jälkeenpäin.

Juuri nyt mulla on ihan hyvä fiilis. On vapauttavaa, etten enää tarvitse tuota digitaalista, ennen oikeasti ihan tarpeellista apuvälinettä oman energiansaantini balanssissa pitämiseen ja hyvinvoinnnistani huolehtimiseen joka tilanteessa. En myöskään tarkkaile omaa elopainoa yhtä rutiininomaisesti kuin kisoihin valmistautuessa tai sitä ennenkään, vaan oon lähinnä käynyt noin kerran viikossa tsekkaamassa tilanteen ilman sen suurempaa ajatusta siitä, mitä sen pitäisi näyttää sillä hetkellä tai seuraavalla kerralla. Vaa’an kuin vaa’an käyttäminen omassa arjessani oli pitkään perusteltua, eikä se silloin tuntunut mitenkään vastenmieliseltä tai ahdistavalta. Mutta se oli silloin ja nyt on nyt – ja siksi nyt onkin aika hieman toisenlaiselle arjelle. Arjelle, jossa dieetistä ja kisoista palautumiselle on olemassa realistinen mahdollisuus niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Arjelle, jossa luotan omiin silmiini ja niiden kykyyn tunnistaa pelkältä yleiskatsaukselta itselleni sopiva määrä täytettä puurokulhossani. Ruuasta saamani energian siivittämänä jaksan treenata, opiskella ja nauraa kavereiden kanssa maha kippurassa integraation, inkluusion ja intervention käsitteiden sekalaiselle sopalle, ja panikoida tuleekohan omassa tenttivastauksessa selittämät määritelmät näille käsitteille sittenkään menemään läpi. Ja se näissä viikoissa on ollut ehdottomasti parasta: dieetin aikaisen apaattisuuden tilalle sain taas oman itseni, jota naurattaa joskus ihan pienetkin asiat, joka rakastaa urheilla ja joka ei välttämättä oikeasti aina ihan tiedä mitä tekee, mutta vähintäänkin uskoo tietävänsä. Ja se riittää.

Monet näistä tällä hetkellä mieleni päällä olevista ajatuksista ovat varmasti monen muunkin kilpailijan/urheilijan samaistuttavissa. Tässä kirjoituksessa esille tuomani asiat ovat kuitenkin vain mun henkilökohtaisia näkemyksiä ja kokemuksia, jotka pohjaavat ensimmäiseen kisakauteeni fitneksen parissa. Omassa kisadieetissäni sattui ja tapahtui paljon sekä sellaista, joka oli ristiriidassa omien näkemysteni kanssa, että sellaista, johon en olisi itse mitenkään voinut vaikuttaa, mutta joka vaikutti kuitenkin merkittävästi kokonaisuuteen. Todennäköisesti jos dieetti olisi sujunut eri tavalla, olisivat mun tän hetken ajatuksetkin ihan erilaisia. Nää asiat ja tapahtumat tulevat varmasti jatkossa toisissa yhteyksissä esille, ja tää postaus olikin vain hyyyvinhyvin pieni kurkistus tämän aiheen sisälle! Kaikki kuitenkin aikanaan – niin ne uudet tavoitteet kuin jo takanapäin olevasta kokemuksesta höpisemisenkin. Hetki kerrallaan. 

xx Lotta

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *