KOVIEN TREENIEN JA DIEETTAAMISEN AJOITTAMISESTA
”Väsymys on vain tekosyy.”
”Kipu lähtee sillä millä se on tullutkin.”
”Lihaskipu kertoo siitä, että on treenannut riittävän kovaa.”
”I don’t quit when I’m tired, I quit when I’m done.”
”Go hard or go home.”
…ja lista vain jatkuisi.
Monet urheiluun hurahtaneet tahtoisivat mielellään treenata mahdollisimman usein, mahdollisimman paljon, ja mahdollisimman kovaa. Palautumisen merkityksestä tiedetään ja sitä ollaan ehkä opiskeltukin, mutta kaikki se arvokas tietämys jää luvattoman helposti vain teorian tasolle, kun adrenaliinikärpänen tulee ja iskee. Salin avaintäppi laitetaan vinkumaan kuin Visa konsanaan, siistit vaatteet vaihtuvat jumppatrikoisiin ja lisäravinne-firmat tekevät tuottoa jokaisen treenin jälkeen hörpittävien protskuaminohappovitamiini-sekamelska juomien ansiosta. Tähän yhdistetään kaikki se muu rasitus, kuin mitä pelkästä treenamisesta tulee: työt, opiskelut, perhe-elämä, solmut ihmissuhteissa… mitä kenenkin elämään nyt sitten kuuluukaan. Riittävän pitkään tätä rumbaa jatkettuaan, alkavat hartiakivut ilmoitella olemassa olostaan, kroppa tuntuu ylivenytetyltä vieteriltä, eikä pinnakaan riitä enää ihan niin pitkälle kuin ihan omasta puolestaankin toivoisi, vaan sitä tulee turhan nopeasti töksäytettyä vähän hölmösti.
Ylikuormitus ja ylitreenaaminen tuntuvat nousseen tänä päivänä oikeaksi haasteeksi ”alitreenaamisen” ja pelkän vaakatasossa röhnöttmäisen rinnalle. Siinä missä sohvan nurkkaa kuluttavia tiiraillaan kulmien alta ja kehotetaan ottamaan itseään niskasta kiinni, kannustetaan jo valmiiksi todella paljon tekeviä tulemaan mukaan treeneihin silloinkin, kun ilmassa on havaittavissa väsymyksen tunnelmaa. Kyllä se siitä taas lähtee, kun päästään salin ovista sisälle! Ja moenssa tapauksessa se lähteekin, ei kyse ole mitään hetken koomatilaa kummemmasta. Mullekin tulee päiviä, jolloin treenille lähteminen saa silmän luppasemaan jo pelkällä ajatuksen tasolla, mutta päätän silti lähteä salille. Lähden, koska tiedän, ettei työtä tekemättä voi saada tuloksiakaan, ja ettei hetken väsähdyksessä ole mitään vaarallista. Jos tätä ”no pain no gain” -mantraa kuitenkin latelee itselleen monta viikkoa perä jälkeen, ja kroppa ja mieli silti tuntuvat vähän haraavan vastaan, on oikeasti hiffattava, että mantrasta tulee pian pikemminkin ”more pain lose gain.” On myös huomattava, että treenaaminen on vain harvalle meistä niin sanotusti leipätyö, jolloin prioriteettilistassa treenien edelle saattavat kiilata vaikkapa ne oikeat työt, josta muun muassa taloudelliset resurssit treenamiseen (vaatteet, harrastemaksut, salikortit, välineet…) saadaan.
Ja vaikka tahdon edetä omalla urheilu-urallani ja jaksaa sykkiä treeneissä, tahdon myös jaksaa mm. töissäni ja antaa sillä rintamalla kaikkeni, sekä pyrkiä olemaan hyvän tuulinen väsyneenäkin (ja ei, aina se ei tietenkään onnistu, mutta yritys on tärkeintä!). Maailmani ei myöskään kaadu, jos en jonakin päivänä menekään salille, vaikka olin alun perin niin suunnitellut. Joskus työpäivä venähtää odottamattoman pitkäksi tai se on poikkeuksellisen raskas, kropassa ei tunnu olevan puhtia, ajatuksissa lyö tyhjää, tai en muutenkaan vain koe saavani mitään siivoiluja ja pyykkihommia parempaa aikaiseksi, jolloin siirrän treenini suosiolla päivällä eteen päin. Sali ja painot eivät katoa mihinkään, vaikka yhden yön ajaksi päättäisikin painaa päänsä tyynyyn normia aiemmin ja ottaa kunnolla unta palloon – ajan kuluttaminen myös vaakatasossa on todella tärkeää! Jätän treenin mielummin toiseen kertaan, kuin menen salille pyristelemään kuin kala kuivalla maalla puolta pienempien painojen kanssa, kuin mihin hyvillä energiatasoilla pystyisin. Kovan treenikierron aikana en saa mitään fyysistä tai henkistä mielihyvää treenistä, joka on tehty puoliteholla, vaan haluan tehdä täysillä silloin kun teen. Ja koska treenaan salilla x6 kahdeksan päivän aikana, on mun myös ihan tosissaan mietittävä, missä raossa tahdon treenini tehdä, jotta niistä varmasti tulisi sellaisia jotka vievät kohti niitä mun omia tavoitteitani!
Sama ideologia mulla pätee ajatuksiin dieettaamisesta. Kuten pari postausta sitten sanoin, on lähtökohtaisesti varsin luonnollista ajatella, että dieetin edetessä kun ruokamääriä ehkä tiputellaan samalla kun treenimääriä nostetaan, kasvaa luultavasti väsymyskin samalla normia suuremmaksi. Itseään saa mahdollisesti vähän tsempata salille ja itsekuri mielitekojen suhteen on kova sana. Siksi (kisa)dieetin aloittamista, kestoa ja tavoitteita suunniteltaessa kannattaa ihan oikeasti ottaa huomioon vallitsevat olosuhteet, eikä lähteä ehdoin tahdoin kärräämään itseään päin mäntyä. Itse olen suunnitellut, että mahdollisen, jossain kaukana edessä häämöttävän dieetin ajaksi on muuta elämää hieman ehkä rauhoitettava, jotta fokus ja jaksaminen pysyvät koko matkan ajan kuosissa, ja aikaa riittää myös kaikille rakkaille ihmisille. Ei ole itsekästä tasapainottaa arjen kuormitusta tavoitteidensa eteen, kunhan se ei tapahdu jonkin tai jonkun toisen kustannuksella. Ottakaa rohkeasti itsestänne vastuu, ja antakaa itsellenne mahis parempaan voimiseen, parempiin tuloksiin ja mukavampaan elämään kaikista niistä vastaan tulevista ja vastaan otettavista haasteista huolimatta! ♥
xx Lotta