En oikein tiedä, mistä edes aloittaisin.

Asiat ovat, jälleen kerran, menneet nopeasti eteenpäin ja elämääni on tullut melko radikaali muutos. Muistatteko, miten kerroin viime vuoden lopulla, että muutan ensimmäiseen ikiomaan kotiini aivan Tammisaaren keskustan ytimeen? Vaikka arkea varjosti tuolloin pari aivan puskista tullutta tummaa pilveä äitini sairastumisen ja sen myötä melko mönkään menneiden yliopisto-suunnitelmien johdosta, olin kuitenkin muutosta aivan täpinöissäni. Yksin asuminen oli tuossa kohtaa yksi oloani merkittävimmin helpottaneista asioista, sillä se salli mulle oman tilani ja aikani. Kotonani sain vain olla ja hengittää niin niinä hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Paskan hetken tullen itkua ei tarvinnut peitellä rakkaiden huolen nostattamisen välttämiseksi, vaan kyynelten sai antaa virrata niin kauan kuin niitä oli tullakseen. Kun ajatukset oli sekaisin, niitä sai selvitellä yksin, rauhassa. Samoin fiiliksen ollessa todella jees maalle päin menevään bussiin saattoi hypätä tai iskälle rimpauttaa hetkenä minä hyvänsä, ja jakaa kuplivan ilonsa rakkaimmilleenkin murehtimatta juuri käsillä olevalla hetkellä mistään ylimääräisestä. Olin lähellä, mutta riittävän kaukana.

Se, että asuin keskustassa, helpotti myös konkreettisesti esimerkiksi töissä käymistäni – vaikka pari kertaa tammi-helmikuun vaihteessa aloitinkin aamuni taaplaamalla puolimetrisessä lumihangessa pyörää puoliksi polkien ja puoliksi kantaen, ja kirosin etelärannikon -25 astetta vasten kasvoja puhaltavine merituulineen. Omillaan asumisen loistokkuutta tuli välillä pohdittua myös silloin, kun raahasi käsissään kolmea täpötäyttä kauppakassia ja kaiken maailman vessa- ja talouspaperi säkkejä pitkin keskustan katuja… 

Mutta sitä se kuitenkin valtaosin oli – loistavaa. Kaikki autottoman yksineläjän miinukset kompensoituivat sillä tunnelmalla, joka kaupungin keskustasta huokuu, sekä oman kodin tuoman vapauden tunteella. Koskaan ennen en ole löytänyt itseäni tilanteesta, jossa höpötän tuikituntemattomien kanssa tai pelkän hymyn sijaan oikeasti tervehdin vastaantulijoita talvisena lauantaiaamuna satamassa kävelyllä ollessani. Oli myös jotenkin ihan uskomattoman ihanaa, kuinka mahikset lähteä spontaanisti kahville kaverin kanssa, piipahtaa yllättäen kylään tai hoitaa tärkeitä velvollisuuksia esimerkiksi pankissa, olivat maalla asumiseen suhteutettuna nousseet potenssiin sata. Kaikki palvelut ja salikin löytyivät minimissään viiden kilometrin säteellä kodistani. 

Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa muuttaa seuraavan kerran vasta syksymmällä suoraan Tammisaaren kodistani Jyväskylään, en kuitenkaan enää asu kotoisassa yksiössäni. Äkkilähtö pois asunnosta tuli hetki sitten ilmenneen homeongelman myötä, ja seuraavat kaksi kuukautta asustelen evakossa maaseudulla muun perheen kanssa. Omasta kodista luopuminen tuntuu jotenkin jopa naurettavan isolta palalta mulle tällä hetkellä, koska asuntoon ehti kytkeytyä niin monta uutta, tärkeää muistoa, mutta tässä tilanteessa muita vaihtoehtoja ei tietystikään ole. Olen myös äärettömän kiitollinen siitä, että mulla on kuitenkin aina koti, jonne palata, ja perhe, joka auttaa muutossa ja toivottaa avosylin tervetulleeksi luokseen.  

Home ehti kuitenkin mitä ilmeisemmin jo vaikuttaa terveyteeni, sillä toukokuun alussa silmäni alkoivat oireilemaan todella kummallisesti. Silmäni kuivuivat todella paljon ja alkoivat ns. halkeilla (silmät punoittivat välillä aika rajusti), ja pahimmillaan en pystynyt nukkumaan öisin, sillä sulkiessani silmäni niitä alkoi särkemään ja kirvelemään ihan tajuttomasti, ja ne vuosivat kuin Niagarat. Silmien peseminen puhtaalla vedellä oli myös ihan sula mahdottomuus, sillä se kirveli niin paljon, enkä edes pystynyt näkemään mitään hetkeen silmien pesemisen jälkeen. Jossain kohtaa päikkäriaikainen kollegani vinkkasi mulle silmätipoista, ja kun aloin käyttää niitä, silmät rauhoittuivat huomattavasti pariksi viikoksi. Jonkin ajan kuluttua oireet alkoivat kuitenkin taas palailla, tosin onneksi paljon lievemmin. Kun tulin muutamaksi päiväksi vanhempieni luokse maalle, puhtaaseen ilmaan, silmäni rauhoittuvat tyystin. Toivottavasti nää oireet ovat nyt taaksejäänyttä!

selkeesti the ”send help” -kuva 😀

Viime aikaiset äkilliset muutokset asumiseen ovat pistäneet pakkaa hieman sekaisin, ja jotta oma tarinani tuulimyllyjä vastaan taistelijana olisi täydellinen, pamahdin kuin pamahdinkin jonkinlaiseen flunssaan maanantaina. Eilisen lääkärireissun tuomio oli perinteinen ”akuutti ylähengitystien infektio”, mutta tämä luultavasti menee ohitse kuta kuinkin yhtä nopeasti kuin tulikin. Lepoa treeneistä on siis kylmän rauhallisesti vain otettava, vaikka intoa mennä salille olisi vaikka muille jakaa. Onneksi ainakin tämän hetken olo on jo huomattavasti freesimpi kuin eilen, ja toivon mukaan olisin jo huomenna takaisin työ- ja treenikunnossa! 

Pysykäähän te terveinä ja nauttikaa näistä upeista ilmoista ♥

xx Lotta