Tiedättekö, mikä on kaikista taidoista vaativin? Se on taito osata luopua.

Olen jo useampaan otteeseen tämän vuoden loppu puolella julkaissut haikeampia postauksia, eikä tämä juuri nyt lukemasi postaus tule olemaan poikkeus. Kuten postauksen otsikko kertoo, ovat ajatukseni kuluneen viikon aikana pyörineet paljolti luopumisessa – jonkin tai jonkun menettämisessä. Pään sisällä pyrstötähden lailla sinkoilevien ajatusten kuriin saaminen on osoittautunut toisinaan ihka oikeaksi haasteeksi, vaikka normaalisti koen pystyväni jäsentelemään asioita suhteellisen rauhallisesti, kiirehtimättä. Joskus edestakaisin kimpoilevista ajatuksistaan ei kuitenkaan oikein tahdo saada kiinni, vaan niiden kulkua saa vain ihastella sivusta ja todeta, että tätä se ajatusten tyhjää lyöminen kai on. 

Erinäisten asioiden seurauksena on elämä ravistellut tätä tyttöä perheineen oikein olan takaa vuoden 2017 lopulla. Kysymys elämää ja kuolemaa vastaan taistelemisesta on ollut ja on yhä edelleen läsnä jokaisessa päivässä jo kahden eri tapauksen kohdalla, joista toinen on hipsutellut menemään kahdella jalan ja toinen neljän tassun avulla. En ole halunnut huudella tästä kovin paljon sosiaalisessa medissa, mutta nyt blogin muuttamisen ja omien epävarmuuksieni jonnekin kauas sivuun siirtymisen johdosta, tuntuu tämän kirjoituksen kirjoittaminen kuitenkin tällä hetkellä jollain kumman tapaa todella oikealta – jopa hyvältä. Olipa sitten kyse omasta liian korkeaksi kasvaneiden kynnysten ylittämisen uskalluksesta tai ympäristön vaikutteista, haluan teidän tietävän tämän, että tämän tekstin idea, pohja ja perusta, joka ikinen sana, kumpuaa suoraan sydämestäni. Tälläisella tekstillä ei havitella suuria lukijamäärä, ei kerätä sympatiapisteitä, eikä vahvisteta omaa egoa. Tällaisen tekstin kirjoittaminen tekee nöyräksi, vaatii aikaa, työstämistä sekä tarpeeksi usein väliajoin myös etäisyyden ottamista. Itselleni tämän tekstin kirjoittaminen kuitenkin antaa niin paljon enemmän kuin ottaa, että jo itse kirjoittamisprosessi saa tämän tuntumaan vaivan arvoiselta ja merkitykselliseltä. Ja vaikka blogimaailmassa pyritään usein löytämään sellaista yhteistä säveltä lukijoiden kanssa, jonka ansiosta kyseessä olevista asioista voidaan saada aikaan keskustelua, tuoda esille erilaisia perspektiivejä, ja esittää rakentavasti muotoiltuja mutta toisistaan kriittisesti eriäviä mielipiteitä rohkeasti, on tämä kirjoitus erilainen. Musta tuntuu, etten juuri nyt pyri löytämään yhteistä säveltä oikeastaan kenenkään muun, kuin itseni kanssa. Ja voi kuulkaa, siinä sitä vasta onkin työsarkaa. 

Toissapäivänä, tämän viikon torstaina, oli vain pari viikkoa vajaa 10-vuotiaan karvapallomme tilanne ajatunut niin pahaksi, ettei mitään kokeilemisen arvoista ollut enää tehtävissä. Lokakuun alussa sekä kaksijalkaisen rakkaamme että tämän nelijalkaisen ystävämme terveydellinen tila romahti lähes yhtä aikaisesti, täysin odottamatta ja suruksemme vieläpä miltei samasta syystä, ja nyt, yhteisestä kamppailustamme huolimatta oli tullut aika nostaa molemmat kädet ilmaan ja antaa valkoisen lipun liehua luovuttamisen merkiksi. Ja voi jestas, kuinka omalle kilpailuhengellä ja jokaista alamäkeä vastaan pyristelemisellä varustetun luonteeni päälle se kävi. Enää ei ollut apua mistään lääkkeistä, laadukkasta kirurgiasta tai hyvästä kotona annetusta hoidosta, vaan pienen, aina niin lämpöisen karvaturrimme matka oli yksinkertaisesti saavuttamassa päätepysäkkiään monien kipujen saattelemana. Ennen eläinlääkärin vastaanotolle saapumista oli oloni vielä hyvinkin toiveikas, ja uskoin vakaasti Nemon tulevan kuntoon tavalla tai toisella, mutta faktojen pöytään lyömisen jälkeen oli meidän kuitenkin todettava, ettei tästä päästä enää kuin vain taaksepäin.

Nepuamme eniten vaivannut ongelma, kasvain, oli niin vaikeasti hoidettavissa, ettei sitä saatu edes leikkauksen avulla pois. Viikkoja jatkuneet hoidot toivat helpotusta vain väliaikaisesti tai eivät ollenkaan. Leikkauksen jälkeen Nemon terveydellinen tila vajosi pohjalukemiin sekä immuniteetin laskemisen että hoitojen rankkuuden vuoksi, eikä kukaan meistä enää kyennyt katsomaan vierestä toisten selkeää kärsimistä, kipuilua ja surua. Eniten viimeisten viikkojen aikana sairastava karvatassumme nauttikin tämän vuoden ensilumen laskeutumisesta maahan pyöriskellen hiutaleisessa valkopeitteessä niin paljon kuin sieli sieti, lähti kanssani enemmän kuin mielellään pitkillekin kävelyille metsään, toimi seuramiehenäni kun venyttelin ja huolsin kehoa olkkarimme matolla, ja toivotti jokaisen vierailijan tervetulleeksi kotiimme aivan yhtä suuresti innostuen, suu maireaan hymyyn kaartuen ja häntä vispaten kuin aina ennenkin. Ehkä siis torstaina seistessäni rakkaan ystävämme rinnalla tämän jokaisen henkäyksen myötä levollisemmaksi muuttuvamman pois menon ajan itkin enemmänkin juuri kaikkien niiden onnen kokemusten, syliini aina formulan vauhtia kiitäneen karvapallon antamien muistojen, sekä tämän aamuisin sänkyyn pomppaavan rotjakkeen ”herätyksistä” mieleeni iki ajoiksi jääneen jäljen vuoksi, kuin surun vuoksi. Koska ensisijaisesti tahdon muistaa nöpönenämme iloa ja jokaisen vaikeuden kohdalla lohtua tuovaa ominaisuutta ajatellen pitkään kestäneiden, ja jos olisimme lopussa toimineet toisin niin luultavasti niitä myös turhaan pitkittäneiden, kipujen sijaan.

Joka elämän peliin pääsee osalliseksi, tulee jossain vaiheessa huomaamaan, kuinka äkkipikaisesti muuttuvaa ja toisinaan vaikeaakin pelissä mukana pysyminen on. Juuri nyt toivon ja uskonkin entistä lujemmin, että kaksijalkainen tapauksemme selviää kivikkoisen tien väistämättäkin mukanaan tuomista ruhjeistaan huolimatta taistelusta leuka pystyssä – sisukkaasti. Haluan toimia hänelle parhaana mahdollisena pelikaverina, tiimipelaajana, joka ei hylkää pelin eteen viskelemistä jokerikorteista riippumatta. Ja sitähän pelaaminen isommalla porukalla aina on – yhteen hiileen puhaltamista. Vaikka rakkaistamme yksi on nyt lähtenyt ystäväni sanoja lainaten ”hauvojen taivaaseen, jossa se saa mussuttaa luita ja herkkuja niin paljon kuin tahtoo,” jatkuvat taistelut toisella kentällä. Ja tiedättekö mikä tässä taistelijassa on kaikista uskomattominta? Se, että omista vaikeuksistaan huolimatta hän ottaa paikkansa rintaman ykköslinjassa, ja järkähdyksistä välittämättä keskittää energiaansa myös muista linjalaisista huolta pitämiseen sekä tukemiseen. Tämä on yksi painavimmista syistä, miksi tahdon tehdä valehtelematta ihan kaikkeni ensi vuoden puolella starttaavalla kisamatkallani, ja voitte uskoa, ettei luovuttaminen tule kyseeseen, kuin äärimmäisen terveyttä uhkaavan pakon edessä. Pääkopasta homma ei jää puolitiehen, ja kaikkien näiden elämän tsunamien kohdalla omaa, toisinaan vavahtanutta urheilijaminääni pystyyn nostanut ystäväni ja valmentajani tietää tämän hyvin. Terveys, hyvinvointi, periksi antamaton luonne sekä ennen kaikkea lähimmäisten rakkaus ja tuki edellä kohti tavoitteita. 

Kaunista viikonloppua raksut!

xx Lotta