Fitness on yksi niistä harvemmista urheilulajeista, joissa ruokavalioon kiinnitetään merkittävästi huomiota jo aloittelu-vaiheesta lähtien. Lasketaan päivittäinen energiantarve makroineen ja mikroineen, hahmotellaan mahdollista lisäravinne-karttaa muun ruokailun tueksi ja pidetään huolellisesti kiinni riittävän säännöllisestä sekä järkevästi koostetusta aterioinnista. Erityisesti kisakautta lähestyttäessä, mutta tapauskohtaisesti myös harjoituskaudella, ei viinilaseja kilistellä milloin huvittaa, napaan ahdeta kokonaista suklaalevyä kertaistumalta, tai pizzaa puputeta harva se päivä. Päin vastoin: jopa normaali ruoka öljytippoineen vierailee ensin ruokapuntarilla ennen suuhun päätymistä. Treenimäärien lisääntyessä samalla kun safkat tipahtavat miinukselle voi aluksi aiheuttaa pientä hammasten kiristystä ja nälkäkurki huudella vatsan pohjalla, mutta jostain syystä joku – nykypäivänä aika monikin – päätyy lajia harrastamaan. Miksi ihmeessä, jos elämästä ei voi nauttia täysin rinnoin, vaan kaikesta pitää nipottaa ja road tripilläkin tien varteen pysähtyä ihan vain siksi, että kuski saisi vetäistä sen rahkapurkkinsa kitusiinsa? 

Itse lähestyn asiaa sillä ajatuksella, että kaikki tämän lajin sisällä tapahtuva on aina jollain tapaa vain väliaikaista, jotta saataisiin pitkäaikaisia tuloksia. Ööh, siis what…? Otetaanpa pieni ajatusleikki. Olen ollut valmentajan valvomalla harjoituskaudella nyt jo yli vuoden päivät, ja tähän aikaan on mahtunut sanalla sanoen p a l j o n. Sekä urheilun että muun elämän saralla. Mutta niin kuin kaikki muutokset, erinäiset onnistumiset tai vastoinkäymiset elämässä, ovat vain väliaikaisia – aina tulee jotakin uutta. Koen, että sama pätee tähän lajiin. Tämäkin harjoituskausi jäänee pituudestaan huolimatta jossain vaiheessa taakse, ja otan valmentajan tukemana askeleen eteen päin. Näin ollen kaikki, mitä nyt harjoituskaudella olen tottunut tekemään, tulee jossain vaiheessa taas muuttumaan. Luultavasti vieläpä niinkin radikaalisti, etten välttämättä jossain kohtaa enää ”nauti” yhtä isoista puurolautasellisista (vaikka oikeasti oon aika kova puurotyttö!!), yhtä hyvästä palautumisesta tai tuhise ihan yhtä laadukkasti öisin nukkuessani, kuin tällä hetkellä. Mutta ei se haittaa mua, olen ihan tottunut siihen, ettei kaikki ole niin ruusuista. Ja niin on kuulkaas aika moni muu niin tavantallaaja kuin urheilijakin! Tässä lajissa ei siis pohjimmiltaan ole kyse niistä valinnoista, mitä vapaa-ajalla, ruokapöydässä tai illanistujaisissa tehdään, vaan mentaliteetista. Siitä, että a) ymmärtää ja b) hyväksyy sen tiedon, ettei kaikki mitä tuleman pitää, ole ehkä niin superihanaahelppoojamukavaa. Ei ole kyse kieltäytymisestä tai itsensä kieltämisestä – on vain kyse omasta tahdosta, tavoitteista ja unelmista.

Toisekseen on hiffattava, ettei kisakaudella olla ikuisesti. Ei kukaan, varsinkaan nainen, ole vuoden ympäri rasvaprosentiltaan about rutikuiva rusina ja hikoile salilla niin, että tämän jälkeen jäävien vanavesien lähistölle pitäisi asettaa varoituskyltti. Harjoitus- ja kilpailukauden jaksottamisen ja siitä seuraavan ”vaiheisuuden” vuoksi itsekkyys-kortinkaan vetäminen pakasta tähän väliin ei luultavasti tuo kortin nostajalle voittoa. Pääosin lajin parissa tosissaan tekevät nimittäin viettävät hyvällä omalla tunnolla riittävän pitkiä palautumis- ja kehityskausia, tekevät ihan tavallista työtä elääkseen, menevät mielellään ystävien kutsuille, ottavat silloin tällöin palasen kakkua ja pyörittävät ehkä kaiken lisäksi täyttä perhe-elämääkin. Joku todella nuori kilpailija ehkä opiskelee kilpailun lomassa, käy samalla töissä (mm. voidakseen harrastaa…) sekä treffaa kavereitaan ihan yhtä aktiivisesti kuin fitnesstä harrastamattomat. 

Mä itse olen saanut tämän reilun vuoden kestäneen harjoituskauden aikana noin 8 kiloa lisää elopainoa. Liikkelle lähdettiin aika naurettavan alhaisesta rasvamäärästä, joten luonnollisestikin sitä silavaa on tullut tuon noin kahdeksan kilon mukana jonkinkin verran – kaikki ei todellakaan ole, eikä ollut tarkoituskaan olla lihasta. Posket ovat pyöristyneet, ahteri saanut pehmuketta ja jopa kaksarin menee nykyään!! Mikä on suorastaan saavutus, sillä ennen en oo sitä saanut:D Kaikesta ”extrasta” huolimatta viihdyn kropassani hyvin, eikä mulla ole mitään erityistä valittamista. Sapuskaa ollessa enemmän lautasella jaksan käydä töissä, opiskella, nähdä kamuja (ja käydä siellä juhlissa), sekä treenata 5-6 kertaa viikossa, enkä silti koe olevani elämän hektisyydestä riippumatta loppuun palamisen partaalla. Keväällä kuitenkin ruvetaan pikkuhiljaa tuomaan näihin ruoka- ja treenirutiineihin asteittaisia muutoksia eli kulutuksen lisäämistä ja energiansaannin vähentämistä, ja katsotaan sitten silloin, paljonko olen saanut kerrytettyä kuorittavaa. 😉 

Odotan kevään urheilukuvioita jo innolla, koska yli vuosi kevyellä plussalla menemistä ruokailun suhteen on sekin omalla tavallaan puuduttavaa. Joskus vanhoista vaatteista uloskasvaminen ahdistaa, joskus surettaa, ja joskus mäkin epäilen itseäni. Aina sitä puuroa ei jaksaisi syödä, eikä kaikkea kierrättää puntarin kautta. Siksi en näin harjoituskaudella syökään aina puuroa, vaan joskus vaihdan sen leipään, riisikakkuihin, näkkäriin tai teen tuhdin smoothien. Kasvikset ladon lautaselle oman maun mukaan, eikä niiden tarvitse puntaria vilkaistakaan. Sitä paitsi takaraivossa jyskyttää vahvasti ajatus paitsi kaiken väliaikaisuudesta, myös siitä, että tällä hetkellä elän kuitenkin todella rennosti: ruuasta ja juomasta, mutta ennen kaikkea yhdessä vietetystä ajasta perheen ja ystävien kanssa nauttien.  

Joten ei, tällä hetkellä omaamani jenkkakahvat eivät tee mua oikeastaan juurikaan sen onnellisemmaksi, kuin mitä elämä ilman jenkkakahvoja tekee. Arvostan kehoani valtavasti, sillä se mahdollista mulle muun muassa liikkumisen paikasta toiseen kävellen, juosten, pyöräillen tai miten ikinä haluankaan, ilmoittaa väsymyksestä silloin kun mieli ei sitä huomaisi, ja toimii henkilökohtaisena energiavarastonani. Kuten me kaikki tiedämme, ei elämässä kuitenkaan ole kysymys vain kehosta, ulkonäöstä ja omaan napaan tuijottamisesta. Siksi olenkin enemmän kuin valmis varastamaan pienen palan jo yli vuoden verran tuottamistani sijoituksista kroppaani, ja käyttämään sen oman itseni kokonaisvaltaiseen haastamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvavien treenimäärien ja siitä seuraavan kovemman rasituksen, sekä samanaikaisesti sapuskan snadi vähentämisen tuomista olosuhde-muutoksista huolimatta en tahdo jättää rakkaita ihmissuhteitani huomoimatta, tai jättää ystävien keskeistä kahvikuppi-miittinkiä välistä. Fitness ei lajina missään nimessä vaadi tai edellytä sellaista, joten olisi turhaa lähteä soitellen sotaan väärällä mind setillä.

Näiden ajatusten myötä toivotan kaikille ihanaa viikonloppua!

xx Lotta