Tiedättekö tekin ne sellaiset ystävyyssuhteet, jotka eivät välimatkasta huolimatta koskaan väljene, osapuolet erkaannu, ja lopulta koko yhteydenpito kuihdu kasaan? Sellaiset ystävyyssuhteet, joista saadut opetukset ja kokemukset eivät koskaan olisi korvattavissa; joissa luodut muistot elävät jokaisessa toisen kanssa vietetyssä hetkessä sataprosenttisesti; joissa toinen tuntuu koko ajan olevan läsnä, seisovan rinnalla, vaikkei oikeasti konkreettisesti seisoisikaan. Se kuitenkin tuntuu siltä, koska riippumatta siitä, kuinka pitkä väli edellisestä näkemisestä onkaan tai kuinka suureksi etäisyyttä kuvaavan kilometrien summa kasvaakaan, on toinen aina tiukasti sydämessä. Hän elää ja hengittää aidosti mukana jokaisessa elämässä vastaantulevan pyörteen kohdalla, eikä anna toisen tai itsensä luovuttaa. Hän on tosiystävä. 

Aina ”tosiystävän” määritteen ei myöskään tarvitse kuvata vain yhtä yksittäistä henkilöä, vaan joskus kyseessä voi olla muutamasta henkilöstä muodostuva ryhmä, jonka kanssa tiedät jo ennakkoon menon olevan aina yhtä naurun ja koko tunteiden värikkään kirjon täyteistä. Ryhmä yhdessä kaikkien ainutlaatuisten jäsentensä kanssa muodostaa kokonaisuuden, jota voisi yksinkertaisesti kuvata todelliseksi ystävyydeksi. Mulla on muutama tällainen ystävä, joka asuu itsestäni useamman kymmenen, tai jopa satojen kilomterien päässä. Heidän lukumääränsä on laskettavissa yhden käden sormilla, mutta yksi sormi on myös omistettu kokonaan yhdelle tietylle tyttöporukalle (kyllä, olette ajatuksissani päivittäin, vaikka olen maailman surkein ryhmäspämmiin vastaaja ja aina hieman myöhässä…). 

Eilen sain ilokseni olla erään jo vuosia tuntemani tosiystävän kotona aivan erityisestä syystä: ylioppilaaksi valmistumisen johdosta. 

Juhlissa oli ihanaa olla paitsi itse juhlakalun kunniaksi, myös kaikkien muiden juhlavieraiden ansiosta. Voi luoja miten hyvältä tuntui olla kasassa sellaisella porukalla, jonka tiesi olevan mukana juhlassa täydellä sydämellään. Oman ikäpolven jengin lisäksi juttelin parin tunnin aikana hyvän tovin M:än ja J:n äitien kanssa, juhlittavan isän kanssa, ja vaihdoin muutaman sanan M:n mumminkin kanssa. Kaikki olivat niin iloisia, hymy huulillaan. Ja syystäkin.

Valkolakin päähän painaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Se ei ollut sitä mulle, ei mun ystävälleni, eikä se ole sitä monelle muullekaan. Ystäväni isä sanoi eilen kuitenkin juhlan tuoksinnassa jotain niin viisasta, että se jäi mieleeni vahvasti. En muista ystäväni isän sanavalintoja prikulleen oikein, mutta hänen viestinsä oli, että vaikka valkolakin saaminen on monelle ihan helppo juttu, niin hänen juhlittavana olevansa tytär sai totisesti tehdä, ja hän teki, töitä sen eteen – ”sä oot sitkeä sissi.” 

Loppujen lopuksi ylioppilastodistuksen ja valkoisen lakin saaminen ovat vain yksi osoitus päättäväisyydestä ja siitä, että on valmis tekemään ahkerasti töitä jonkin tavoitteen eteen, vaikka reitti tavoitteen saavuttamiseksi olisi hieman turhankin mutkikas. Tätä päämäärätietoisuutta, omapäisyyttä ja rehellisestä aitoutta ei susta M puutu, eikä ole epäilystäkään, ettetkö näitä ominaisuuksia olisi jo hyödyntänyt ja tulisi hyödyntämään jatkossakin muilla elämän osa-alueilla. Onnea vielä rakas ♥

xx Lotta