Mielekkyys saattaa olla elämän tarkoitus.

Mahtipontisesta alusta huolimatta kaarran pohdintani nyt rennosti elokuvien saralle. Sillä hyvä leffa lämmittää mieltä ja lisää elon mielekkyyskerrointa rutkasti. Hyvä kotimainen leffa lämmittää jopa ehkä vielä enemmän. Kotimaisuudessa on nimittäin jokin oma juttunsa, sillä kotimaisista leffoista haluaa tykätä aina ja ne haluaa katsoa aina (valitettavan usein suomi-filmeissä on myös joku kumma kirous, sillä niitä katsoessa tuntee usein myötähäpeää, hmmm).

Kävimme viikonloppuna leffassa ja koko ilta oli super-kiva eikä vähiten loistavan elokuvavalinnan ansiosta. Katsoimme nimittäin Mielensäpahoittajan -joka nimensä vastaisesti oli kyllä ehdoton mielenkirkastaja. Pari tuntia hyvää huumoria (lue: huutonaurua) ja taitavia näyttelijöitä (Mari Perankoski ja Antti Litja, I salute you!), loistava käsikirjoitus ja toimiva rytmi. Siinä loistoeväät hittipätkälle. Tykkäsin.

Eikä Mielensäpahoittaja huumoristatuksestaan huolimatta ollut mitenkään höttöinen tuotos vaan oikeasti ihan pohdiskeleva elokuva.

Kirjaa en ole lukenut, enkä rehellisesti sanottuna tiedä miksi. Tuomas Kyrö on yksi hauskimmista ja oivaltavimmista tv-persoonista ever ja tuollainen huumori uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin.

Kirjahyllyyn onkin pakko kipinkapin käydä hakemassa jokin Mielensäpahoittajista, jota voi sitten hekotella pimeinä syysiltoina villasukkien ja glögilasin kera.

Iskällekin ajattelin kääräistä isänpäiväpakettiin uusimman Kyrön.

Kuvien hampparit ja tulenteko eivät liity tapaukseen muulla lailla kuin että hampparit tehtiin ja syötiin ja takkatulta poltettiin samana päivänä kuin Mielensäpahoittaja katsottiin. Summa summarum: mainio päivä.