Tänään on erityisen hyvä päivä, sillä tänään on Downton -päivä!

Päivä, jota olen odottanut siitä asti kun haikeudella hyvästelin neloskauden viimeisen jakson siskon dvd-boksilta – eli about viitisen kuukautta. Se on pitkä odotus se.

Sitten 2000-luvun alun en ole osannut seurata mitään sarjaa kovin intohimoisesti televisiosta. Kun oikeasti tykästyn johonkin, koko tuotanto on kivointa katsoa omaan tahtiin dvd-tallenteilta. Kerran viikossa telkun sanelemalla aikataululla olisi jonkinsortin kidutusta, enkä usko että mielenkiintoni pysyisi yllä kovinkaan monta viikkoa. 

Siispä kuten juuri mitään muutakaan, en ollut seurannut Downtoneita telkusta ollenkaan. Aika ajoin olen kuitenkin kuullut lähipiirin downton-uskovaisilta kehuja ja palasia juonenkäänteistä silloin tällöin. Siskoni ostettua koko tuotannon sisältävän boksin viime vuoden lopulla ja koukututtua, tiesin että downtoneilla ja minullakin synkkaisi. Meillä on siskon kanssa nimittäin aika sama maku likipitäen kaikessa. Enkä totisesti ennustanut väärin, sillä jo pari jaksoa katsottuani olin aivan downton-pauloissa. Niin autenttista, kiehtovaa ja sievää. Niin liikuttavaa ja hauskaa. Niin hyvin toteutettua ja opettavaista (sarja on mainiosti paikkaillut joitain yleissivistykseni (k)ammottavia aukkoja).

Olen myös aika liikkis tyyppi, joten on pakko myöntää että lähes jokainen jakso on hikoiluttanut silmiä. Käsi ylös joka ei itkenyt (seuraa spoilereita, joten älä lue jos et tahdo tietää menneitä tapahtumia!) kun Sybil kuoli synnytyksessä tai Matthew’n korvasta tuli verta, kun Matthew kosi Maryä tai sodan myllertämät ihmispolot kävivät selviytymistaistoaan. Tai kun Bates oli hirtettävänä.

”You’ll find there’s never a dull moment in this house.” – Old Lady Grantham
Voi Downtonin tyypit, on ihana nähdä teitä taas! 

Tänään ykkösellä ysiltä.