Olipa kerran tyttö joka tykkäsi kirjoittaa ja valokuvata. Ajan hengen mukaisesti hän alkoi pikku hiljaa jakaa raapustuksiaan ja räpsyjään perustamalla blogin. Samalla hän löysi uuden ja kiehtovan maailman, jossa lukemattomat kyseisestä maailmasta huumaantuneet tytöt löysivät toisensa ja tulivat kamuiksi.
Tyttö nautti uudesta pienestä osasta elämäänsä. Vuosia kului ja lukijakunta kasvoi, mutta niinpä kasvoi tyttökin. Naiivius rapisi pala palalta pois ja mukavuudenhalu ja oma älli tulivat tilalle. Pikku hiljaa tytön mieleen alkoi tulvia omaan bloggaamiseen liittyen miksi-sanalla alkavia kysymyksiä useammin kuin päivän lehti kolahti postiluukusta.
Hänestä tuntui että blogi oli tavallaan eriytynyt muutoin niin kivasta elämästä, eikä järjestys tuntunut enää hyvältä. Myöskään blogin puolivahingossa tapahtunut lokeroituminen tiettyyn genreen, sisustuksen ympärille, ei tuntunut oikealta.
Samaan syssyyn tytölle iski mahdoton blogiähky. Tuntui että maailma (lue: Suomen sisustusblogiskene) oli alkanut toistaa itseään ja muuttunut aikast yksimieliseksi. Tuntui että erilaisuudesta oli tullut tabu ja että yksilöllisyys oli kadonnut (tai ainakin tuupattu suukapulalla varustettuna visusti maton alle).
Tyttö halusi pitää uudet kivat kamunsa, mutta muutoin tämä erikoinen maailma ei enää jaksanut kiinnostaa tyttöä. Hän pelkäsi hukkaavansa oman tyylinsä ja yksilöllisyytensä ja bloggaavansa pian vain velvollisuudentunnosta. Niinpä tyttö yhtenä keväisenä päivänä sulki tietokoneensa, laski kameransa lepäämään ja alkoi nauttia elämästä ilman stressiä ilmiöstä nimeltä bloggaus.
Kenenkään muun elämään tuo päätös tuskin teki juuri minkäänkokoista muutosta, mutta tytön oma pieni elämä muuttui hassusti simppelimmäksi – paremmaksi. Askel oli keveä ja sunnuntaiaamut entistä kauniimpia. (Ja ne blogikaveritkin säilyivät <3)
Loppukevät oli kevyt ja ihana, kesä pitkä, kuuma ja kaunis. Tuli upea syksy ja vaahteroihin puna ja ajatus kirjoittamisesta alkoi taas houkutella. Tyttö huomasi ettei ollut lukenut blogeja moneen kuukauteen. Kaiken aikaa hän oli muistellut omaa blogiaikaansa semi-sekavin fiiliksin ajatellen kuitenkin alitajunnassaan palaavansa sille saralle sitten joskus. Sitten kun on taas löytänyt ylimääräistä aikaa sekä rohkeutta ja tsemppiä tehdä sen omalla tavallaan.
Blogittomuus teki hyvää, sillä tyttö oivalsi että oli hyvä käydä kaukana nähdäkseen lähelle. Totaalinollaus on joskus hyväksi. Reboot.
Keltaisia lehtiä katsellessaan hän hoksasi jälleen kaiken perustan: halu kirjoittaa ja valokuvata tulee tytöstä itsestään, eikä blogimaailman aikaansaannoksena.
Sekin kirkastui ettei sillä ole väliä mitä muut ajattelevat tai mistä syystä kukin missäkin blogissa vierailulla käy – tai ei käy. Vain sillä on merkitystä että kukin pystyy itse toteuttamaan itseään, viihtymään ja tekemään asioita joista tulee iloiseksi. Ymmärsipä hän myös senkin, minkä Toni Wirtanen suuressa viisaudessaan juuri koko kansalle vahvisti: yleensä ihmiset eivät toivo toisilleen pahaa.
Koitti aika palata perusasioihin. Niihin jotka tekivät alunperinkin iloiseksi, eli kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen. Lily oli ollut tytön kirjoituksille lämmin pesä aiemminkin, joten tänne oli helppo palata.
Sen verran on tosin ainakin entiseen verrattuna muuttunut että nyt mennään entistä enemmän omassa tahdissa, omalla tavalla. Ymmärtäen ettei tämä(kään) ole niin vakava juttu.
Nyt on tytön pää on täynnä kirjoittamattomia juttuja ja valokuvaamattomia maisemia.
Siispä tervetuloa raikas syksy ja uusi Lottovoitto-blogi!
ps. Selvennettäköön että tämä tyttö tuntee olevansa ihan tyttö edelleen, vaikka joku voisi tässä kohtaa kyynisesti muistuttaa että vuosirenkaita on kaarnan alla jo kolmisenkymmentä. 😉
