Hyvä äiti

Mulla ei ole äitikavereita. Ei ainuttakaan. Ehkä siksi en ole juuri milloinkaan kokenut syyllisyyden tunteita mitä äitinä olemiseen tulee. Eipä ole mitään mihin vertailla. Luin kivassa Lähiömutsi-blogissa avartavan kirjoituksen superäideistä ja paskamutseista. En ole tajunnut, että superäiti onkin haukkumasana! Olen aina lämmöllä kiittänyt, jos joku on sattunut noilla sanakäänteillä kehumaan. Tai ehkä kaikki eivät edes tiedä, että superäiti ei ole mikään kehu nykyään? 

Imetin lastani yli yksivuotiaaksi, tein itse soseet ja pyrin tietenkin kaikin tavoin muutenkin tekemään asioita lapseni parhaaksi. Minulla kuitenkin oli 22 vuotta aikaa olla itsekäs ja lyönpäs vetoa, että ehdin olemaan itsekäs vielä tulevaisuudessakin. Lapset ovat pieniä vain hetken ja nyt kun esikoinen on jo 2-vuotias huomaan todella ajattelevani kaihoisasti vauva-aikaa (joka onneksi koittaa taas kesällä). Minulla on lehmän hermot ja en ole muistaakseni milloinkaan joutunut huutamaan pojalleni. Tämä johtuu varmaan myös siitä, että lapsen ”uhmaikä” on ennen kaikkea hellyyttävä. Pahin uhmakohtaus sattui jokin viikko takaperin kun lapsi selkeästi tahallaan heitti lusikan lattialle. Mulkaisin pientä paheksuvasti ja Stephen kiipesi alas tuoliltaan, haki lusikan ja jatkoi nolon näkösenä aamupalan syömistä. Ei voi valittaa. Haluan ajatella, että meille on siunaantunut helppo ”uhmis” kun ensin valvottiin yli puolitoista vuotta putkeen. Vähän niinkun palkintoa.

Meillä myös katsotaan jokin DVD melkein päivittäin. Stephenin suosikit ovat kaikki Shrek-elokuvat, Madagaskarit, Monsterit Oy ja Monsterit yliopisto ja Saapasjalkakissa. Yksi elokuva kestää noin puolitoista tuntia. Stephen seuraa koko elokuvan tarkasti läpi, nauraa hauskoissa kohdissa ja pyytää selityksiä asioihin joita ei ymmärrä. Pidän näistä elokuvista kovasti itsekin ja en malta odottaa, että pääsemme nauttimaan myös klassisista Disney-tuotoksista, mutta luulen niiden toistaiseksi olevan turhan pelottavia ja hidastempoisia. Kello puoli viisi laitamme kaakaota mukiin, voileivät tarjottimelle, käymme sohvalle peiton alle ja kikattelemme kun makakien kuningas Julien pitää diskobileet ”I like to move it move it”. Ehkä tästäkin pitäisi tuntea syyllisyyttä, mutta itse kyllä odotan meidän yhteistä elokuvahetkeä rankan yliopistopäivän jälkeen vähintään yhtä paljon kun Stephenkin. Sue me!

Duploleikit ja hiekkalaatikolla istuminen eivät ole ihan mun heiniä. Olenkin ulkoistanut nämä hommat meidän lastenhoitajalle. Viikonloppuisin pyritään kuitenkin ainakin kerran tekemään pidempi retki isoon leikkipuistoon, jossa on aikuisillekin sopivia kiipeilytelineitä ja täten viihdyn itskin paremmin. Apinaleikit raskausmahan kanssa alkavat tosin vähitellen käymään vaikeiksi. Olemme myös vakituisia vieraita HopLopissa ja Korkesaaressa käymme vähintään kerran kuussa. Itse pidän entiten kirjojen lukemisesta ja satujen keksimisestä. Perhealbumien läpikäyminen kuuluu myös päivittäisiin rutiineihin. Stephen tykkää myös akvaarion hoidosta, leipomisesta ja kissojen kanssa leikkimisestä, joten meillä on kyllä paljon mukavaa yhteistä puuhaa, vaikka duplotorneja en kovin ahkerasti rakentele. En ota tästäkään paiseita! Tärkeintä vissiin on kuitenkin löytää ne jutut joista äiti ja lapsi kummatkin ovat innoissaan? Ei sen jokaisen kohdalla varmasti tarvitse olla duplotornit ja hiekkakakut? Pääasia, että lapsi tietää että äiti tekee hänen kanssaan mielellään asioita ja on niistä yhtä mielissään kun lapsikin. 

Ehkä voisin tuntea syyllisyyttä siitä, että vietän useana päivänä viikossa 4-6h yliopistolla ja Stephen on kotona hoitajan kanssa. En väitä, etteikö joskus tuntuisi väärältä jättää kaksivuotias vieraan ihmisen hoitoon jopa kuudeksi tunniksi, mutta taas toisaalta meillä on mukava ja pätevä hoitaja, jonka Stephen tuntee hyvin ja hoitajan työnkuvaan ei kuulu mikään muu kun Stephenin tekeminen iloiseksi. Kuulun silti siihen koulukuntaan, jonka mielestä tämän ikäisen paikka on vanhempien kanssa… Nämä opinnot on nyt kuitenkin saatava pois alta. Eikö se voisi odottaa? Voisi. Mutta siinä tapauksessa olisin kotona lasten kanssa vielä yli kolme vuotta – kunnes kuopuskin olisi noin kolme. Työelämään päästessäni olisin jo yli 30-vuotias ja lasten ollessa alle kouluikäisiä olisi kuitenkin ihanaa päästä pitkille matkoille ja näyttää lapsille maailmaa. Kumpi nyt sitten on tärkeämpää? En tiedä, mutta haluan uskoa, että kuukausien reissut Australiassa ja pitkät lomat äärettömillä hiekkarannoilla jäävät myös omille lapsilleni mieleen kuten meidän perheen yhteiset matkat ovat jääneet minulle mieleen.

Oh well, ehkä en vain ole helposti syylistyvää sorttia. Teen luultavasti monta asiaa väärin, mutten voi uskoa, että on vain yksi tapa olla hyvä äiti. Ehkä jokaisen pitää vain löytää se oma tapansa ja lapsissa on se kiva juttu, että palaute on nopeaa ja rehellistä.