Synnytyskertomus

 

Tykkäsin ite hirveesti lukea muiden synnytyskertomuksia, niin kannan tässä oman olkeni kekoon, jos vaikka jotakuta sitten jännittäis oma synnytys pikkasen vähemmän.

7.2.2013 voivottelin virtahepojalkoja ja pelasin Skyrimiä (hieno peli, muuten!). Pelailin onnessani pitkälle yli puolenyön. Paul oli kömpiny petiin jo aikoja sitten (fiksu kun on). Pari tuntia nukahtamisen jälkeen heräsin pissalle. Pytyllä tuntui hassulta ja en saanut enään unta. Päättelin, että synnytys on käynnissä. Herätin Paulin. Sanoin, että vauva tulee tänään. Paul totesi että okei ja meni takas nukkumaan. Pakko vielä selventää, että mun miestä ei saa keskellä yötä ylös sängystä kun kantamalla.

Datailin sitten pari tuntia ja yritin laskeskella supistuksia. Ne alko tuntumaan aika karseilta ja tuli noin viiden minsan välein. Muistin siinä sitten, etten ollu pakannu sitä kuuluisaa sairaalakassia. Googletin nopeasti mitä pitikään ottaa mukaan ja seuraavan supistuksen jälkeen aloin täyttämään laukkua. Samalla herätin Paulin uudestaan ja sanoin, että kohta mennään, eli alas raahautua suihkuun.

Aika pian soittelin kättärille ahdistelemaan päivystystä. Puhelimessa neuvottiin ottamaan panadolia! HÄRREGUUD mikä neuvo. Otan panadolia hedariin. Nyt tuntuu ku ajettais rakalla yli viiden minsan välein. Otin kiltistin panadolin, mutta tunnin päästä soitin uudestaan ja sanoin, että mähän tuun nyt.

Automatka oli mitä hirvein! Huutoitkin koko reissun, joka onneks kesti vaan sen 15min. Kättärillä pääsin Haikaranpesän synnytyssaliin. Kätilö oli superkiva! Olin jo 4-5cm auki ja pääsin tekemään tuttavuutta ilokaasun kanssa. Siinä kaasupäissään oli ihan siedettävää olla jonki aikaa, mutta sitte oli pakko pyytää epiduraalia seuraavan puolen tunnin sisään. Kätilö sanoi hoitavansa asian. Vaivuin johonkin hirvittävään transsiin kaasunaamarin kanssa. En edes huomannut, että puolesta tunnista olikin tullut melkein kaksi tuntia kun taivaallien enkeli (anestesialääkäri) tuli ruikkimaan epiduraalit selkään. Koko toimitus oli huomaamaton. Olin jotenkin niin pihalla sen oman kivun kanssa, että aika paljon enemmän ku piikki selkään olis saanu tapahtua, että olisin noteerannu. Mutta sen voin kertoa, että puudutus alko vaikuttaa niin nopeesti, että ehdin vielä vuolaasti kiittelemään lääkäriä ennen kuin raukkaparka joutui kiitämään toisaalle pelastamaan henkiä.

Nyt kun olo oli taas melkoisen kiva, kätilö pääs tsekkaamaan kohdunsuun toisen kerran ja toteskin heti, että enään sentti jäljellä. Soitin sitten pikaisesti äidille ja kerroin, että vaavi on tulossa. Seuraava puhelu meni Paulille, joka oli hakemassa nameja. Sitten alko tuntumaan siltä, että tuli löysät housuun. Kätilön mukaan lapsivettä vaan tihkuttaa. Sitte alko tuntumaan siltä, että on ihan pakko päästä vessaan. Kätilö sanoi, että voin hyvin kokeilla ponnistaa. Ponnistin sitten pikkasen ja tuntu ku Niagran putous olis osunu sänkyyn. Lapsivedet. Samalla sekunnilla tunsin ku vauvan pää valui sieltä jostain sisuskaluista suunnilleen sinne tamppoonin paikalle. Tää tapahtui siis parissa sekunnissa. Voin kertoa, ettei tuntunu kivalta. Supistukset oli taas sitä luokkaa, että ilokaasu oli paikallaan. Yritin siinä sitten ponnistella, mutta oli kyllä ihan eri luokkaa ku pahin ummetuskakka. Sitte lähti taju. Ite luulin, että noutaja tuli. Olin tosi happyhappy. Kelasin vielä nopeesti, että nyt ku kuolen, niin ne saa kiskastuu vaavin nopeesti pihalle ja kyllä ne pärjää. Enpäs sitten delannu ja heräsin karuun todellisuuteen. Päätin sitte, että en kidu tässä enää viittä minsaa ja vauva tulee muuten nyt. Niinhän se sitten aika lailla tulikin. Huusin vähintäänki ku riivattu. Ääninauhan olis voinu myydä Hollywoodiin johonki kauhuleffaan. (Koko ponnistusurakka kesti siis tosiasiassa alle vartin, mutta tuntu noin viideltä tunnilta.)

Sain kurttuisen vauvan heti syliin. Hiplailin limaista napanuoraa, yritin imettää vauvaa ja samalla rutistin vielä istukan pihalle. Talking about multitasking! Siinä me sitten hengailtiin kolmisteen – koko perhe. Jossain välissä napanuora nippastiin poikki, ihailtiin ah-niin-sielvää istukkaa ja sain yhden tikin johonkin osumaan. Sitten Paul otti ohjat ja vei pikkuisen pesulle ja mitattavaksi. Tuore äityli patistettiin suihkuun. Joku hoitaja tuli vähän väliä ovelle urkkimaan, etten vaa oo feidannu synnärin vessan lattialle. Täti vähän hämmästyi ku olin puuterisuti kädessä fixailemassa rupsahtanutta meikkiä. Kyllä, alle tunti synnytyksestä ja meitsi on laittamassa pakkelia naamaan. Kuulostaa ihan kamalalta ja en oikeesti oo mikään turhamainen höpsö, mutta oli vähän järkytys ettei se mahapötsi vaan imeytyny suoraan takasin mihin se kuuluukin ja jalat näytti edelleen siltä, että ne kuuluis pienelle virtahevolle. Kai sitä sit vaan ajatteli, että edes meikin pitäis olla kunnossa.

Nyt tarvii vielä korjata omalta kohdalta pari yleistystä esimerkiksi siitä että sen kivun unohtaa heti kun vauva syntyy. EI HELVETTI VIE UNOHDA!! Mun pikkukulta on nyt 4kk vanha ja se selkäpiitä hyytävä muisto on pääkopassa valmiina vuotamaan alitajunnasta tietoisuuteen aina kun sille vaan antaa tilaisuuden. Telkkarista en voi kattoa mitään synnytyksiin liittyvää tai tulee hirveä olo. On se kyllä kumma juttu kun mun synnytys meni ku oppikirjan mukaan ja olin heti sen jälkeen ihan iskukunnossa, niin ei siitä PITÄIS mitään traumoja jäädä.

Tietenkin kaikki oli vaivan arvoista. Totesin niin jo samana yönä kun tyytyväisenä kellahdin vatsalleni nukkumaan ensimmäistä kertaa kuukausiin ja en herännyt puolen tunnin päästä pissalle. Ja on tää vauvan kanssa oleilu jotain niin mahtavaa, että synnyttäisin vaikka kerta viikkoon, jos tarvis!

Tässä vielä pari kuvaa: 4,2kg, 51cm täyttä ihanuutta.