Puoli vuotta äitinä

Kuus kokonaista kuukautta sitten ihana pieni Stephen syntyi keskelle kylmää talvea. Musta tuli sillon äiti. Jes! En ollu pahemmin tutustunut aikaisemmin ihmislapsiin ja pääsin kuusi kuukautta sitten ekaa kertaa elämässäni vaihtamaan ihmiselle vaippiksen. Kauhee kilsee, mutta ennen Stephenin syntymää mulla ei ollu aavistustakaan kuinka paljon jotakuta voi rakastaa. Etenki ku tää rakkauden kohde ei puhu, pussaa tai muutenkaan pahemmin kommunikoi muuten ku itkemällä. Tää tunne ei iskeny heti sairaalassa tai kotonakaan. Tottakai mun koko olemassaolon tarkoitus oli pitää huolta mun ihanasta vauvasta, mutta sellanen lämmin rakkauden tunne kehitty hiljalleen ja joka aamu huomaan rakastavani vauvaani vähän enemmän ku edellisenä aamuna.

Jee, imetys on näin kivaa!

Muuten tää äitiys-hommeli ei oo ollu hirveen yllätyksellistä. Odotin, etten tulis nukkumaan pariin vuoteen, mutta viime kuukautta lukuunottamatta oon oikeestaan nukkunu ihan hyvin. Epäilin myöskin perhepedin toimivuutta, mutta ilosesti vedän sikeitä miehen ja vauvan välissä. Jännitin vähän imettämistä, mutta alkukankeuden jälkeen sekin lähti sujumaan ku tanssi. Pelkäsin miten meidän melkoisen tuore parisuhde selviää vauvavuodesta, mutta nyt kun on puolet takana, voin jo vähän huokaista helpotuksesta… Rakastan myöskin mun miestä enemmän ku kuus kuukautta sitten. Luulin, että kotiäitinä olo olis yksinäistä, mutta en oo voinu valittaa. Pähkinänkuoressa voin sanoa, että äitiys on ylittäny kaikki odotukset ja tää tuntuu kivemmalta joka päivä! Vaikeaa kuvitella, että puolen vuoden päästä meidän ikkupikkuvauva on muka jo vuoden vanha. Uskomatonta!