Afrikanikävä
Joinakin päivinä mut valtaa sellanen puristava tunne. Me kutsutaan sitä miehen kanssa afrikanikäväksi. Se on sellanen haikee olo ja se voi saada alkunsa ihan mistä vaan. Muhun vaikuttaa eniten tietyt tuoksut. Meillä mätäni perunat jääkaappiin ja afrikanikävä iski voimalla. Homeiset pyykit on kans aika sentimentaalisia. Pavuista tulee heti Etelä-Afrikka mieleen. Samoin ripulista. Usein sitä miettii miksi ihmeessä sitä haluu takasin paikkaan, jossa hengenlähtö oli usein lähellä, ruoka oli kamalaa, joutu kohtaamaan pelkonsa noin kerran viikossa, unta ei saanu ikinä tarpeeks, öisin oli aina liian kuuma tai liian kylmä, töitä piti painaa tauotta aamusta iltaan, suihkut ja vessat lagas usein, eli sai viettää viikon kuorrutettuna apinanulosteessa kyykkiessä vessanpytyn yllä toivoen ettei takapuoli osuis edellisen käyttäjän jätöksiin puhumattakaan rotista sängyssä yms. Toisin sanottuna jossain vaiheessa mikään ei enää yllättäny.
Sillon tällön joku saapu keskukseen ja käänty takasin kotiin noin puolessa tunnissa. Ei se kunnon Afrikka oo ihan kaikille. Paul asu vakituisesti Etelä-Afrikassa kuus vuotta, mutta ravas Afrikka-Englanti väliä jo kaks vuotta ennen lopullista päätöstä muuttaa sinne. Nostan mielikuvitushattua. Paulin kuuteen vuoteen mahtu vaikka mitä ja mä rakastan kuunnella afrikkatarinoita. Yllätyn aina miten mun kulta on vielä hengissä. Puhumattakaan kaikista yhteenotoista kiukkusten paviaanien kanssa, Paulia on tähdätty aseella, auton oveen on ammuttu, sitä on puukotettu, Paul selvis tulipalosta, joka käristi koko keskuksen ja vaati henkiä ja sekin on päässyt pakenemaan vihasia virtahepoja ja puupölkyis naamioituneita krokotiileja. Aika jännittävää!
Maisemat autokyydissä
”Pumbat” nukku talon vieressä
Elin ruotsista ihanan Smeagolin kanssa
Sen lisäks että me kummatkin rakastetaan paviaaneja, me tykätään niistä ihmisistä jotka uhraa aikaansa niiden eteen. Monet säästää rahojaan vuosia päästäkseen C.A.R.E:een huhkimaan ja tekemään orvoiks jääneiden vauvojen elämästä taas elämisen arvosta tai kuntouttamaan esimerkiksi labroissa eläneitä paviaaneja. Puolessa vuodessa tapasin ihan uskomattomia ihmisiä, jotka on jättäny kaiken ”normaalielämän” taakseen auttaakseen vähempiosaisia kädellisiä, joilla ei oo lain silmissä mitään oikeuksia. Mun paras ystävä keskuksessa, australialainen Michaela on asunu Afrikassa enemmän tai vähemmän pysyvästi noin parikyt vuotta. Tää ihana nainen ei ehtiny saamaan ihmislapsia, mutta on ollu mahtava äiti monelle paviaanille. Michaelalla ei olis ”normaalimaailmassa” mitään. Paviaanien auttaminen meni kaikkien opintojen ja ihmisperheen perustamisen edelle ja silti Michaela kokee, että sillä on elämässä kaikkea, vaikka tilillä ei oo vuosiin ollu senttiäkään rahaa.
Michaelan kanssa nuotiolla
Michaelan kanssa pubissa, Paul taustalla
Michaelan kanssa ihailemassa Paulin tytärtä, Zenaa
Paulin paras kaveri Afrikassa on keskuksen nykynen omistaja Stephen. Stephen on skotti, mutta asunu Afrikassa noin kymmenen vuotta. Stephen ei oo poistunu keskuksen alueelta vuosiin ja vissiinki pari vuotta sitten sillä oli kerran yks iltapäivä vapaata kun sen tyttöystävä dumppas sen. Oli varmana rentouttavaa. Stephen on pian kolmikymppinen ja sen suunnitelmana on elää ja kuolla niiden paviaanien kanssa.
Elin laittamassa tatuointia Garethin tuolissa
Vessan seinällä oli kivaa luettavaa ikäviä hetkiä varten (niitä oli vessakäyntien yhteydessä useampia!)
Pusuja Zenalta
Hannah ja Adam notskilla
Paul ja Daya pubissa
Puolessa vuodessa ihmisiä tuli ja meni ja joitakin en edes muista enää nimeltä, vaikka kaikki asuttiin saman katon alla. Yllättävän monen kanssa oon edelleen yhteyksissä viikottain. Paul on lähdössä takasin alle kolmen kuukauden päästä ja mä odotan niin innolla kaikkia juoruja! Pikku-Stephen ei oo viel pariin vuoteen tarpeeks iso lähteäkseen HC-Afrikkaa kokemaan, mutta olettaisin, että vuonna 2015 lopulla me mennään koko perhe pariks viikos takasin sinne mistä kaikki alkoi – Ihmisten ja meidän perheen alkukotiin.
Lisää kirjoituksia aiheesta: