Ihmiset on kamalia otuksia
En tiedä miksi juuri tänään ajattelin näitä tapahtumia, mutta tulipa mieleen ja ajattelin niistä kirjoittaa…
Ensimmäinen tapaus vuodelta 2006. Olin aloittanut lukion sinä syksynä Vantaan Vaskivuoressa. Kiirehdin aamulla juna-asemalta ensimmäiselle tunnille pienen toriaukeaman laitaa pitkin. Vastaan tulee vuotta tai kaksi vanhempi tyttö samasta lukiosta. Tytöllä on kainalosauvat, sillä hänellä on kai CP-vamma. Ensimmäiset talvikelit ovat iskeneet yöllä. Tori on jäässä. CP-vammainen lukiolaistyttö lentää kaaressa selälleen, kainalosauvat luisuvat torin toiselle puolelle. Paikka kuhisee ahkeria aamuruuhkamatkustajia. Ihmiset katsovat ja katsovat sitten pois. Tekevät kaaren maassa pyristelevän tytön ympäri. Itse olin 16-vuotias, myöhässä tunnilta, mutta en voinut uskoa silmiäni. Olin rytkeessä ohittanut torin, mutta käännyin vielä varmistamaan, että joku aikuinen varmasti auttaa tytön ylös. Ketään ei kiinnostanut. Kiiruhdin siis takaisin, hain pois liukuneet kainalosauvat ja autoin tytön jaloilleen.
Tapahtuma jäi vaivaamaan minua pitkäksi aikaa ja edelleen muistelen sitä välillä. Mietin, millaisessa yhteiskunnassa noin voi käydä. Olisiko kukaan auttanut? Kauanko tyttö olisi joutunut makaamaan maassa? Olisiko hän joutunut ryömimään torin halki hakemaan sauvoja?
Toinen tapahtuma on tammikuun lopulta. Noin viikkoa ennen Stephenin syntymää. Olin siis todella isosti raskaana. Edes iso untuvatakki en mennyt kiinni. Olin matkalla neuvolaan aikaisin aamulla. Kävelin pimeässä bussipysäkille, jolla odotteli 5-10 kanssamatkustajaa. Menin pysäkin sisäpuolelle tarkistamaan odotusaikaa kun jalat lähtivät alta. Maa oli niin liukas ja raskausviikolla 39 tasapaino ei ole ihan sitä mitä se muuten on. Kaaduin bussipysäkin alle, eli en mahtunut edes kääntymään vatsalleni, jotta olisin voinut ponnistaa konttausasennosta pystyyn. Jalkani olivat bussipysäkin takana. Yritin epätoivoisesti potkia itseäni bussipysäkin etupuolelle, mutta maa oli liian liukas. Ihmiset liikkuvat kauemmaksi ja alan katseellani hakea apua. Ilmeisesti kadun toisella puolella koiraansa pissattava mummeli onkin yhtäkkiä maailman mielenkiintoisin näky. Bussi kurvaa pysäkille ja makaan edelleen maassa. Yllättäen joku nappaa kainaloiden alta kiinni ja kiskaisee pystyyn. Bussikuski oli noussut auttamaan ja solvaa samalla vähän aksenttisella suomen kielellä muita pysäkillä seisseitä. Näen miten häpeän puna nousee muutaman matkustajan kasvoille.
Koko matkan mietin miten kamalassa maassa asun. Kaatunut, viimeisillään raskaana oleva olisi jätetty pyristelemään bussipysäkin alle keskellä talvea. Ei toki, Suomessa on kovin paljon hyvää ja olen todella onnekas kun saan asua tässä maassa, mutta mieleeni ei tule yhtään toista paikkaa maailmassa, jossa vastaavaa pääsisi käymään…
Kummassakaan tapauksesssa auttajalle ei olisi koitunut mitään vaaraa tai harmia. Oli päivänselvää, ettei CP-vammainen tyttö tai viimeisillään raskaana oleva ollut humalassa tai muutenkaan vaaratekijä. Olkaa ihmiset lempeitä toisillenne. Joku päivä se on tiedän oma lapsi, joka kaipaa apua.
Tässä vois myös mainita, että paviaaniuros on työntäny minut pois taistelevan lauman tieltä ja jäänyt varmistamaan, etten jää jalkoihin. Samalla se varoitti muutamia laumaan kuulumattomia nuoria lähestyvästä kahakasta estäen näin heitäkin vahingoittumasta. Uros oli iäkkäämpi, perheetön ohikulkija. Paviaanit heittelevät ulostetta, syövät jätteitä, varastavat ruokaa ja käyttäytyvät melkoisen sopimattomasti noin muutenkin, mutta edes nämä kädelliset eivät jätä vammautuneita jälkeen ja pitävät vieraistakin yksilöistä huolta.