Juuret ja siivet
Mulla on kaksoiskansalaisuus. Oon syntynyt Saksassa ja asunu siel mun varhaislapsuuden. Ennen kouluikää muutettiin Saksasta Suomeen parin kuukauden välein. Koulut alkoi ja asetuttiin Suomeen vakituisesti. Menin Helsingin saksalaiseen kouluun mun iskän toiveesta – jotten kadottaisi saksalaisia juuriani. Kaikki kaverit (naapureita lukuunottamatta) tuli myös samaan kouluun kun oltiin käyty jo saksalainen eskarikin. No biggie siis. Yläasteen puolvälissä vaihdoin suomalaiselle yläasteelle. Siel olin aina ”se saksalainen”. Eikä siin mitään. Mun toinen äidinkieli oli valtava etu! Pääsin kyykyttämään saksanopea, joka lausui kaiken väärin, opin helposti englantia ja ruotsin kokeet kirjoitin lähinnä saksaksi vaan vähän soveltaen. Hehe.
Lukion jälkeen muutin Englantiin pariks vuodeks. Palasin hetkeksi Suomeen ja sitten lähdinkin Etelä-Afrikkaan. Loppu on historiaa. Kun ihmiset kyselee mistä oon kotoisin, sanon yleensä ”long story”. En koe olevani ihan suomalainen. Viel vähemmän oon saksalainen. Britti en oo myöskään. Enkä varsinkaan afrikkalainen. En pysty identifoitumaan mihinkään kansallisuuteen. Oon joka maassa enemmän tai vähemmän vieras. Maahanmuuttaja. Ulkomaalainen.
Toki mun koti on tällä hetkellä Suomessa. Tääl on mun perhe ja suurin osa sukua. Mutta suomalainen vaatimattomuus, nöyryys, sosiaaliset taidot ja yleinen tapa käsitellä kanssaihmisiä ei oo mua niin ollenkaan! Joo, mussa punkee läpi todella vahvasti saksalainen ego. Suomalaiset kaverit usein naureskelee, että mun ego on niin iso, että on ihme kun mahdun huoneeseen. On tossa perää. Oon myös helposti aika ylimielinen. Tai siis Suomessa mun kommentit ja käytös tulkitaan ylimieliseksi, vaikken edes tarkottais olla snobi. Hassua on, että suomenruotsalaisissa porukoissa sopeudun egoni kanssa joukkoon paljon paremmin. On vaan se ikävä kieliongelma kun ymmärrän keskustelusta puolet ja en saa sanaakaan suustani ruotsiks 😀 Great success. Suomensaksalaiset on joskus jo sitten taas jopa mun makuun niin ylimielisen oloisia, että jään siinä helposti alakynteen ja sehän ei mun ylpeydelle sovi! Haha.
Hassua on aina ollu miten mun suomalainen äiti on kauhistellu miten ylimielisesti ja kerskailevasti puhun ja saksalainen papi on saattanut myöhemmin kysellä, että miksi olin tilaisuudessa niin vaatimaton ja enkö ollutkaan tyytyväinen saavutukseen tai mikä muu oli pielessä? Tämmösiä kulttuurieroja tulee harvemmin ajatelleeksi. Kuulostan kuitenkin ihan suomalaiselta, mutta puheen sisältö on ilmeisesti usein melkoisen karskia. Entschuldingung!
Puolustukseksi on pakko sanoa, että en oo törmänny suomalaisille tyypilliseen vaatimattomuuteen missään muualla maailmassa! Musta tuntuu, että toi on yks pääsyy miksi suomalaisten kuvitellaan olevan hiljaisia luusereita kun saavutuksista ei uskalleta puhua! Mistä minä voin tietää, että oot biologian professori tai asunut kymmenen vuotta vuotta Lontoossa Park Streetillä ja pyörittelet sisäistä silmääs kun mä innoissani luennoin sulle mun hienoista biologisista lukiokirjalöydöksistä tai siitä miten Oxford Streetillä on niin kivaa shoppailla! (Ja näin on siis oikeesti käyny.)
Suomi toimii nyt tosiaan kotina meidän perheelle, mutta on tääl vähän raskasta asua ympärivuotisesti. Ehkä se on kaikille niin, että talvet ei vaan oo niin mieltäylentäviä? Tulevaisuudessa ajateltiin vähän, että asuttais Helsingissä aina tammikuun alkuun saakka ja sitte lähdettäis paremmille laitumille sinne huhtikuun puolelle (luultavasti Etelä-Afrikkaan). Mulla ei oo nimittäin pienintäkään aikomusta kärvistellä 3-4kk joka ikinen vuosi borderline masennuksen partaalla hautautuneena untuvatakkeihin. No thanks. Kun ei kuitenkaan ole mikään pakko…
Entäs kun Stephen on koulussa? Olin ite myös yhtenään koulusta poissa… Yläasteen vikana vuotena olin enemmän poissa ku paikalla. Olin jo sillo paljo reissussa ja joskus koulu ei vaan inspiroinu. Kävin sit sillo tällö tekemässä ison kasan kokeita pois alta. Haha. Voi niitä aikoja. Oli niin mieltä hivelevää kattoa ku opettajat oli ihan varmoja, että tuun hädin tuskin saamaan hyväksyttyä mistään kokeesta ja sitten ne joutui palauttamaan mulle pinkan kiitettäviä. In your face!
Jos Stephen on varustettu mun lukupäällä, niin peruskoulusta ei todellakaan tuu mitään ongelmaa, jos on 3kk poissa. Olenhan mäkin toiminut opettajan virassa, eli varmana voin jeesata. Lukiossa voi aina ottaa jakson vapaata ja tehdä sitten enemmän kursseja muulla ajalla. Tai verkko-opiskella. Tai käydä kursseja Phalaborwassa… Jos uskaltaa :P
Toistaiseksi Stephen on vaan vielä liian pieni Afrikkaan. Ne taudit ei todellakaan oo kivoja aikuisillekaan, saatika sitte vauvalle. Ja joka kerta siel iskee vähintäänki kunnon Delhi-belly. Toiseks onhan siel vähän vaarallista… Pitää olla sen verran tajua jo, ettei lähde taputtelemaan rannalla loikoilevia virtahepoja tai krokotiilejä. Tai yritä tarttua jonkun paviaani-alfauroksen vauvaan. Tai silitellä käärmeitä. Tai lähteä hämärällä ”leijonaa metsästämään”, koska sellasen melko todennäköisesti myös löytää. Ekalla reissulla me asutaan varmaan hotellissa Phalaborwassa ja ajetaan sitte C.A.R.E:een vierailulle ja samalla katsellaan sitten miten Stephen pärjää. Luultavasti tähänkin menee siis vielä 3-4 vuotta, mutta sitten – hyvästi kylmä talvi ja pimeys!
Mun juuret on vähän hatarat. Kaipa se koti on siel missä sydänkin. Tällä hetkellä se vetelee siis sikeitä parvekkeella. Rakastan meidän kämppää myös ihan hurjasti. Tääl on niin turvallista ja hyvä olla. Ikkunasta ei vaan tee mieli katsoa ulos (onneks on verhot!). Tietenkään me ei tulla asuu tääl ikuisia aikoja, mutta nyt toistaiseksi on tosi hyvä näin. En oo oikeen siis päässy juurtumaan mihinkään fyysiseen paikkaan, mutta sen sijaan mulle on kasvanu vahvat siivet.