Kuolemanlaakso ja World’s toughest job vai jonkun lapsuus?
Pikkulapsiperheen elämä on välillä rankkaa. Toisaalta kaikkien elämä on välillä rankkaa, eikö? Viimeaikoina mun huomio on kiinnittynyt jännittäviin kuvauksiin äidin elämästä, työnkuvasta ja yleisistä lapsiperhefiiliksistä.
Katsoin paljon hehkutetun ”World’s toughest job”-videon. Ihan ensimmäisenä ajattelin videon kertovan mun ja Paulin arjesta Afrikassa, mutta tajusin nopeasti, ettei siitä tietenkään ole kyse. Lopussa selvisi, että tätä mahdottoman hirvittävää ja rankkaa hommaa tekevät äidit ympäri maailman saaden palkakseen VAIN läheisen suhteen ”opetuslapseensa”. Millisekunnin kauhistelin ja voivottelin äiti-parkoja, kunnes tajusin heiii… mutta mähän olen äiti myös.
Sitten törmäsin Hesarin artikkeliin, jossa lapsen kanssa eloa kuvataan kuolemanlaaksoksi. Oletan, että kirjoitus oli ainakin osittain huumorilla tehty, mutta mielestäni on aika erikoista verrata sitä, että puolitoistavuotias rikkoo lautasia ja levittelee kananmunat matolle kuolemanlaaksoon. Tai siis kuolemanlaakso kuulostaa mun korvaan aika tosi ikävältä mestalta ja puurosmäikkien pyyhkiminen farkuista ei ehkä ole verrattavissa kuolemiseen tai kidutukseen tai orjuuteen tai nälänhätään tai mitänäitänyton. Tai ehkä on?
Tässä nyt kaksi ajankohtaista esimerkkiä, mutta huomaan näiden juttujen ja teemojen pulpahtavan pinnalle silloin tällöin ja mielestäni kirjoitusten sävy on muuttunut vuosi vuodelta ikävämmäksi. Tässä nyt kuitenkin puhutaan jonkun lapsuudesta!
Stephen on pian ehtinyt 1v 3kk ikään. Tasan kerran olemme saaneet nukkua koko perhe suurin piirtein kokonaiset yöunet. Normaalina yönä herätyksiä on kolme. Toisinaan edelleen nukutaan tunnin pätkissä. Viimeiset kolme kuukautta olen kuitenkin saanut melko lailla tarpeeksi unta. Toisinaan olen edelleen todella väsynyt, mutta aikuisena tiedän olevani vain väsynyt. Elämäni ei ole kurjaa, vaikka silmäluomet lupsivat. Lapseni on ihana, vaikka välillä kuljenkin sumuisissa fiiliksissä. Mieheni ei jätä tyhjää maitotölkkiä jääkaappiin kiusallaan. Kärsin välillä univajeesta ja sille ei voi niin mitään. Asenteelleni sen sijaan voin paljonkin!
Halutessani voisin haikailla pilkkuun asti kestäviä bailuja, matkustamista maailman ääriin ja vain omien krähmien siivoamista. Nautin mielummin siitä mitä meillä on. Rakastan meidän hitaita, raukeita aamuja lapsen kanssa. Syömme aamiaista jopa tunnin verran. Leikimme palikoilla, leivomme pullia, käymme kävelyillä, teemme ostoksia, vierailemme leikkipuistossa, herkuttelemme, katsomme Muumeja, luemme kirjoja yms. Lapsen nukkuessa opiskelen, minkä jälkeen nautimme toistemme seurasta sen hetken ennen kuin daddy tulee kotiin. Pojat lähtevät yhdessä puistoon ja minä jään lukemaan. Paul valmistaa illallisen Stephenin kanssa. Syömme yhdessä. Paul ja Stephen ryhtyvät iltatoimiin. Toivotan hyvät yöt ja pojat vetäytyvät makuuhuoneeseen. Tiskaan ja siivoan olohuoneen, minkä jälkeen palaan kirjojeni pariin kertaamaan päivän aiheet. Nuppusen nukahdettua vietän mieheni kanssa muutaman tunnin laatuaikaa ja sitten kömmimme kummatkin poikamme viereen nukkumaan.
Toisinaan lähden kurssille heti Paulin saavuttua kotiin tai vietän päivän keskustassa Stephenin ja mummin kanssa shoppaillen. Tai saatamme seurustella naapureiden kanssa. Pointtini nyt kuitenkin on, että en saa elämästäni mitenkään väännettyä kuolemanlaaksoa tai muutenkaan ikävää tai rankkaa! Minul on aina ollu noin viikon ruokalistat rinnuksilla ja pyykkikori natisemassa liioksistaan. Lapsen tulo ei vaikuttanut noihin juttuihin juurikaan – paitsi että kukaan ei enää kehtaa kauhistella pizzaa kauluksella. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kauttaaltaan rentoutunut, tyytyväinen ja oikeassa paikassa. Voisin toki valita myös toisin ja uikuttaa niitä voileipärähmiä sohvalla, keventynyttä tilipussia, tangosta revittyjä verhoja ja katkonaisia öitä. Totuus on, että kaiken kivan keskellä noi jutut ei paina vaakakupissa niin yhtään mitään mitään.
PS. Te joilla on vielä vauvan ensimmäinen vuosi menossa – I totally feel you. Se paranee siitä!
