No Cry – unikoulu

Meidän kasvatusfilosofiaa leimaa ajatus, että mitään ei tehdä ennen kuin lapsi on siihen valmis. Meidän kummankin toiveissa oli, että ennen pitkää Stephen nukkuisi omassa huoneessa, omassa sängyssä ja ihan itse. Silloin tällöin tilannetta tunnusteltiin, mutta kulta ei selkeästi ollut vielä valmis, joten asian annettiin olla.

Harjoittelu aloitettiin päiväunilla, jotka aikaisemmin oli aina nukuttu parvekkeella vaunuissa. Päikkärit omassa huoneessa sujuivat ensimmäisestä kerrasta alkaen ihan kuin ei mitään. Yöunet nukuttiin kuitenkin perhepedissä.

Ensimmäinen kokonainen yö omassa sängyssä oli ehdoton menestys. Itkua ei ollut. Stepheniä selkeästi hiukan hämmästytti tilanne ja nukkui paikoin rauhattomasti, mutta jo toinen yö meni paremmin kuin suurin osa öistä perhepedissä. Herätyksiä oli kaksi. Ensimmäinen klo 1 ja toinen klo 3. Kummatkin herätykset kestivät alle 5min. Aivan loistavaa! Aamulla rakas heräsi melkoisen normaaliin aikaan, eli klo 7.30. Jippii!

Kolmantena yönä ensimmäinen herätys oli vuorokauden vaihteessa ja seuraava vasta klo 6.30! Stepheniä selkeästi väsytti ja pikkuinen menikin vielä tunniksi nukkumaan herätäkseen taas tuttuun tapaan klo 7.30 aamulla.

Ehkä kolmen yön perusteella ei pitäisi vielä juhlia, mutta kyllä minä silti juhlin! En näe mitään syytä miksi kaikki menisi nyt plörinäksi kun unet ovat tosiaan järjestään sujuneet melko hyvin (2-4 herätyksellä) jo monta kuukautta.

Tämä järjestely toimii täysin itkuhälyttimen ansiosta. Meidän kodissa on aika uskomaton äänieristys, eli Stephenin herääminen ei kuulu meidän makuuhuoneeseen ennen kuin raukka itkee ihan tosissaan. Itkuhälytin on niin herkkä, että olen ehtinyt lastenhuoneeseen jo ennen kuin Stephen edes ehtii silmiään avaamaan. Vähän silityksiä ja pinniksen hytkyttämistä ja poika on taas tukevasti höyhensaarilla. Mission completed!