Haikein mielin jätettiin ensimmäinen hotelli taaksemme. Puri Dajuma järjesti pyynnöstä Stephenille jopa turvaistuimen autoon. Indonesiassa näitä ei paljoa näkynyt. Taaperot hengailivat skoottereiden jalkatiloissa yms. Ilman kypärää tietty. Automatka kohti Ubudia meni rennoissa tunnelmissa. Stephen ja Paul kuorsasivat kilpaa. Itse kuuntelin musiikkia ja ihailin maisemia.

Seuraava hotelli sijaitsi Ubudin vuoristossa lähellä kylää/ kaupunkia. Paikka oli nimeltään The Royal Pita Maha. Upea päärakennus kirvoitti muutamat huokaukset, mutta private pool villan näkymät meinasivat viedä jalat alta! Pointsit myös suuresta uima-altaasta. Yleensä nämä private poolit ovat ihan postimerkin kokoisia lätäköitä! Villa itsessäänkin oli todella kaunis.

Ikävä kyllä Pita Maha tuotti pettymyksen. Viiden tähden hotellilta meinaa odottaa kunnollista siivousta tai edes puhtaita lakanoita ja pyyhekitä kun hotellille saapuu. Ravintolakin oli keskiluokkainen ja henkilökunta aivan hukassa. Hotellialue oli todella vaikeakulkuinen. Rappusia oli satoja. Huonokuntoisena tai lasten kanssa tämä ei missään nimessä ole paras vaihtoehto. Aamiaisbuffetti ei tosin jättänyt kylmäksi! Alue oli tosin niin kaunis, että nämä ongelmat unohtuivat kunnes…

Too much info – osio: Iski maailman järkyttävin vesiripuli. Stephen onneksi säästyi vatsanväänteiltä, mutta itse jouduin nukkumaan pikkurakkaan vaipoissa! Joustavaa matskua noi Pampersit. Hehe. Oltiin Stephenin kanssa aika viehettävä näky kun vaipatkin mätchäs. Ja tää ei ollu mikää tavallinen rippe. Luulin jo nähneeni ja kokeneeni kaiken tällä saralla Afrikassa, mutta no way. Loppuajan tässä hotellissa elin paahtoleivällä.

Ubudin kaupunki oli mielenkiintoinen! Kivoja pikkuliikkeitä kadut täynnä ja komeita temppeleitä ja museoita. Riivaajia ei kohdattu ainuttakaan. Rohkeasti otettiin Stephen myös mukaan matkarattaissa, joihin teipattiin sateenvarjo aurinkosuojaksi. Ubudin kadut ei varsiaisesti ollut vaunuystävällisiä, mutta lihasvoimin selvittiin.

Pita Mahaan en muuten palaisi, mutta laakson pohjalla oli upea koski, johon pääsi veneillä. Meno näytti hurjalta! Teki niin mieli kokeilla, mutta vaipoissa en kehdannut vetää uimapukua päälle ja vielä vähemmän olisin kehdannut lähteä ilman vaippoja. Alueella oli muitakin hotelleja, joista jokin varmasti sopisi lapsiperheelle.

Näissä puitteissa Stephen täytti vuoden ja vauvavuosi oli virallisesti ohi. Synttäripäivää vietettiin lähinnä altaassa pulikoiden ja syöden. Kyllä elämä on yksivuotiaan kanssa helppoa. Stephenkin alkoi ihan yhtäkkiä nukkumaan lähes kokonaisia öitä! Herätyksiä oli 1-2 ja nekin nopeita imetyshetkiä. Toivottavasti sama trendi jatkuu…

Ubudista valuimme surffiparatiisiin, eli Cangguun Tugu hotelliin. Mun lemppariin ja loman huipennukseen, josta seuraavassa kirjoituksessa lisää 😉

Heippa kaikki! Kivaa kirjoittaa pitkän lomatauon jälkeen. Eilen aikaisin aamulla saavuttiin Helsinkiin. Takana oli 2h 30min lento Denpasarista Singaporeen ja Singaporesta Helsinkiin menee vissiin se 12h. Oi nami. Ajattelin kirjoittaa lomasta 1-vuotiaan Stephenin kanssa kolmessa osassa ja jakaa samalla hyödyllisiä vinkkejä mitä vauvataaperon kanssa matkustamiseen tulee.

******************

Menolento Singaporeen kesti sen 12h. Osan matkasta Stephen nukkui mun ja Paulin reisien päälle levittäytyneenä. Lopun matkaa me hytkyteltiin tylsistynyttä vauvaa pitkin koneen käytäviä. Voin kertoa, että oon viettäny joskus paremmat 12h, mutta selvittiin! Perillä Singaporessa majottauduttiin lentokenttähotelliin, joka muuten oli ehdottoman positiivinen yllätys! Huoneet oli suunniteltu aivan viimeisen päälle ja illallinen maistui taivaalliselta, vaikkei olisi juuri elättänyt itseään lentokonesapuskalla. Aikaero teki vähän kepposet ja suurin osa yöstä meni sängyssä kieriskellen. Aamulla päästiin jatkamaan matkaa kohti Balia. Reilu kahden tunnin lento ei tuntunut enää missään, vaikka koko reissujengi oli kuolemanväsynyt.

Denpasarin kentällä meitä oli ukko vastassa Puri Dajuma:lta, jossa meille oli varattu huoneet loman ensimmäisiksi päiviksi. Hotelli sijaitsi Balin läntisellä puoliskolla Pekutatanissa. Puri Dajuma osoittautui ihanaksi, rauhalliseksi ja lämminhenkiseksi hotelliksi. Ranta oli kaunis, uima-altaassa oli lapsille oma osio, ruokalista oli kattava, spa-henkilökunta osaavaa ja kaikki toimi kuten pitikin.

Kun viihtyy samassa hotellissa viisi yötä putkeen, arvostaa etenkin sitä, että joka päivä ei tarvitse syödä samaa ja että tekemistä riittää. Hotelli tarjosi hierontaopetusta, kokkauskurssia, joogaa yms, mutta itse löhöilin mieluiten hierontapöydällä ihan asiakkaana. Hehe.

Stepheniin iski ensimmäinen flunssa, mikä vähän vaikeutti uusiin rythmeihin sopeutumista. Onhan se myös paljon pikkuiselta pyydetty istua ensin tunti aamiapispöydässä, toinen tunti lounastaessa ja illalla vielä viihtyä pari tuntia muiden mässäillessä kun aikaero painaa päälle, on kuuma, hirveä yskä ja kaikki on niin kummallista.

Kaksi päivää kulta oli melkoinen äkäpussi, mutta sitten pikkuisesta kuoriutui oikea mestarilomailija, joka viihdytti koko seuruetta. Hotellin henkilökunta oli Stephenistä aivan haltioissaan ja Stephen nautti huomiosta. Toisinaan joku saattoi pyytää saada pikkuisen mukaansa katsomaan keittiöpuuhia yms. 

Olimme pakanneet matkarattaat mukaan. Paras ostos ikinä! Näin nukkuvan Stephenin sai otettua kaikkialle mukaan ja päikkäriaikaan ei tarvinnut linnoittautua hotellihuoneeseen. Kantorinkka oli korvaamaton lentokentillä. Namiruoat pelastivat matkustaessa monta tilannetta.

**********************

Että sellasta. Yritän nyt mahdollisimman pian kertoa loman toisesta osasta, joka vietettiin Ubudissa. Mulla alkaa opiskelujutut painaa vähän päälle ja sen sellasta, mutta toivottavasti jo huomenna… Jos on mitään kysymyksiä taaperomatkustelusta (miten selvitä lennoista yms.), niin kerron mielelläni 🙂

Oon myös ollut melkoisessa blogipimennossa, eli kertokaa ihmeessä kuulumisia kun multa on nyt menny kaikki jännittävyydet ohi!