APUA. TÄMÄ KIRJOITUS ON SIIS KESÄKUULTA 2013. EN TIEDÄ MIKSI SE ILMAANTUI TÄHÄN. KOITTAKAA KESTÄÄ.

Vuosi sitten olin vapaaehtoistyössä Etelä-Afrikassa paviaanien kuntoutuskeskuksessa. 12 tuntia päivässä, 7 päivää viikossa lapioin paskaa, hain ruokaa, askartelin virikkeitä ja parhaani mukaan välttelin elefantteja, krokotiileja, käärmeitä ja kiukkusten paviaaniurosten ärsyttämistä. Näissä olosuhteissa tapasin mieheni ja lapseni isän. Engelsmanni lomaromanssini oli budjannut pöpelikössä täysipäiväisesti viimeiset kuusi vuotta ja vakuutti, ettei ikinä palaa “normaaliin” elämään. Pahasti alipainoisen eräjorman vaatteissa oli enemmän reikiä kuin kangasta ja miehen käsitys hygieniasta oli säännöllisesti istua kalsongeissaan lemmenkipeän paviaaninaaraan hellässä puhdistuskäsittelyssä. Pidin häntä heti ihanan tärähtäneenä!

Neljä viikkoa ennen kuin luontoäiti skippasi treffimme, minusta nyhdettiin umpisuoli pihalle. Ajattelin menkkojen vain välttelevän tuhtia antibioottiannosta, mutta päätin varmistaa asian. Ripulilääkkeet olivat myös lopussa, eli oli kaksi hyvää syytä pummata kyyti lähimpään apteekkiin.

Seuraavana aamuna viiva numero dos piirtyi pissatikkuun auringon ensisäteiden valossa. Hädissäni tungin raskaustestin fleecetakin tasuun, hain hännällisen vaippasankarini punkkamme pohjalta ja painuin päivän ensimmäiseen työvuoroon vahtimaan nuorimpia karvalapsia. En ehtinyt miettiä miten esittäisin asiani lomaromanssilleni kun mies oli jo toivottamassa hyviä huomenia. Tyylikkäästi heiluttelin pissatikkua kaltereita vasten kun aamupalannälkäinen apinavauva nappasi raskaustestin. ”He’s chewing on your pee stick!”