Raivon kyyneleet kohoaa silmiin kun tätä kirjoitan, mutta yritetään kuitenkin… Paul oli eilen kotimatkalla töistä ja soitti mulle metroasemalta kysyäkseen josko kaupasta tarvitaan jotain. Aseman penkillä nökötti lievästi dunkkaava mies, joka puhelun jälkeen huusi Paulille perään, että painuu muualle kun ei puhu edes suomea. Paul käveli ukkelin luokse ja pahoitteli, että on asunut maassa vasta vuoden, mutta yrittää kyllä kovasti oppia kieltä paremmin. Mies avautui seuraavaksi siitä, että Paul keräilee suomalaisille kuuluvia tukia valtion elättinä. Paul vastasi edelleen ystävällisesti, että hän käy kyllä töissä ja elättää perheensä ihan normaalisti tekemällä töitä. Tästähän setä vasta suuttui! Mies huusi, että tuo nyt on vielä pahempi kun on kehdannut viedä työpaikan joltakin suomalaiselta. Hän itse on etsinyt töitä viimeiset kymmenen vuotta, mutta ulkomaalaiset vievät kaikki työpaikat. Paulin teki mieli sanoa, että työllistymismahdollisuudet paranisivat huomattavasti, jos mies ei olisi humalassa klo16 päivällä, ajaisi parran ja siivoaisi kuukauden ruokalistan rinnuksilta, mutta sen sijaan Paul kertoi, että hänellä on sellaista kokemusta, jota Suomessa ei ole mahdollista saada ja siksi hän on työllistynyt. Paul vielä lupasi luopua omasta työpaikastaan, jos osottautuisi että huutelija olisi yhtä pätevä tekemään Paulin työt.

Näin siis Helsingissä vuonna 2013! Ihan kamalan surullista… Yritin kotona selittää Paulille, että se oli vaan joku juoppo ja niille ei pitäisi edes puhua, kävellä vaan pois. Paulin mukaan se olis hurjan epäkohteliasta.

Joitakin vuosia sitten vanhempi mies löi mua ja mun pikkusiskoa kävelykepillä sääriin kun puhuttiin keskenämme saksaa. Ukkeli tais kuvitella, ettei me puhuta suomea ollenkaan kun raivos sitten niin huonolla englannilla, ettei me tajuttu muuta kun että ollaan ilmeisesti jotenkin sukua Hitlerille. Oikein kiva.

Näitä esimerkkejä olis vaikka kuinka ja kyllä ne sitten myöhemmin aina naurattaa, mutta sillä hetkellä tuntuu aina yhtä kamalalta.