Kaverit ja elämäntilanteet
Toimituksen blogissa pohdittiin sitä kun yksinäisyys iskee, vaikka kavereitakin olisi. Pelkäsin, että mullekin käy huonosti kun elämä vaihtui Nuuskamuikkus-seikkailuista ihan tavalliseen perhe-elämään. Parhaita ystäviä mulla on kaks – S ja L. Tän lisäks on vielä muutama, joita en nää jatkuvasti, mutta tiedän että nekin ajattelee mua ja periaatteessa olis helppoa hengailla… Kunhan vaan sais aikaseks.
Tilannehan on nyt se, että mun elämä on ihan erilaisessa vaiheessa ku mun ystävien. Oon ainoo, joka on naimisissa ja äiti. S ja L on myös vakavissa parisuhteissa, eli siinä on sentään jotain yhteistä. L opiskelee ja on just lädössä vaihtoon Englantiin pariks kuukaudeks. S valmistui vuos sitte, oli ahkerasti töissä vuoden ja muutti vastikään Tukholmaan opiskellakseen uuden tutkinnon. Jep ja mä vaihdan vaippiksia ja annostelen bataattimössöjä minigrip-pusseihin.
Meiä elämät on siis ihan totaalisen eri urilla, mutta toisaalta meiä tilanteet on ollu yhteneväisiä aina vaan just sen hetken, että ollaan ehditty tutustumaan. L oli mun bestis jo tarhassa ja me kypsyttiin yhdessä sitten koulussa. S oli myös muuttanu just Englantiin samaan aikaan ku mäkin, eli oli vaan luonnollista, että hengailtiin paljo yhdessä. Viihdyttiin niin hyvin, että hengailu ja yhteydenpito jatku sillonki ku olin palannu jo Suomeen, muuttanu Afrikkaan ja sitte asuttiinki hetken aikaa kimpassa Helsingissä.
Mun ystävät ymmärtää, että klubeilu ei just nyt oo mulle ajankohtaista, en haluu olla öitä poissa ja keskustaan tuun ilman vauvaa vaan pariks tunniks kerrallaan. S ja L on ainaki toistaseks tullu ihan mielissään kaljalle meiä Viikin paikallispubiin ja jatkanu iltaa meillä kotona leffan ja namien kera.
Eri elämäntilanteet on mun ystävyyssuhteille suuri rikkaus! Rakastan kuunnella juttuja työkiireistä, projekteista, vuosikirjoista, graduista, opiskelijabileistä, risteilyistä, kaveridraamoista, laskiskursseista, arvosanoista, hulluista professoreista, äänekkäistä kommuuneista ja kaikista niistä asioista joita mun elämään ei kuulu. Oon saanu myös sellasen käsityksen, että mun ystävät kuulee mielellään mun kokemuksista.
Myönnän kyllä, että mua jännitti yksin jääminen. Kaverit olis ollu pettyneitä, etten tuu klubeilemaan ja dumpannu sitte vaan kokonaan. Ihan turhaan pelkäsin. Tuntuu, että me ollaan läheisempiä ku koskaan. Tilanteet muuttuu, mutta jossain deep down oon edelleen se rasavilli kuusvuotias valtaamassa trampoliinia ja 19-vuotias bile-eläin, jonka päivää alkaa virallisesti vasta disco-päikkäreiden jälkeen.
