Hyi että mä vihasin olla raskaana!!! En edes tiedä mistä alottaisin… Näitä listojahan kaikista raskausajan vaiheista löytyy interneezistä pilvin pimein, eli en ala luettelemaan yrjöömisiä, turpoomisia, supistuksia, selkäkipuja yms yms. YMS.

Olo oli järkyttävä. Aluks ihan vaa oksetti jatkuvasti, mut ruokaa teki mieli enemmän ku ikinä. Etenki mämmiä oli saatava. Mihinkää kledjuihin ei meinannu mahtuu. Loppuvaiheessa jopa äitiyshousut oli tiukat. Maha olikin kyllä sen kokonen, että edes jätesäkkiin en vissiin olis mahtunu. Iski kans hirvee akne. Tunsin itteni perinpohjin yököttäväks. Rv 20 lähtien en pystyny myöskää enää nukkumaan. Heräsin joka aamu jo joskus klo3-4 ja siinä sitte kukuin aamuun saakka. Pian tän jälkeen alko supistelee niin vietävästi, että aika nopsaa päästettiin mammalomaan saakka saikulle. Tilanne helpotti kun pystyin sentään päivisin lepäilemään, mutta olo oli kyllä vaan niin totaalisen ikävä.

Nautin kyllä kauheesti kaikista ultrauksista ja muista neuvolajutuista. Oli ihanaa nähdä ja kuulla miten pikkusella menee. Paul teki myös parhaansa saadakseen mun olon siedettäväks. Käytiin paljon ravintoloissa syömässä, leffassa yms. Kuukas ennen Stephenin syntymää päästiin vihdoinkin muuttamaan meiä kotiin ja tästä pari viikkoa eteenpäin meillä oli kämppä valmiina. Ehdin siinä sitte kaks viikkoo syömään keksejä ja pelaamaan Skyrimiä. Samalla iski sit se lievä toksemia ja turvotus repi pohkeet. No onneks se oli sitte ohi ku pääsin synnyttämään. Stephenin vuoks tekisin kaiken uudestaan, mutta raskaana olo ei vaan ollu kivaa. En käsitä miten jotku pystyy nauttimaan tästä ”siunatusta” tilastaan. Olisinpa mäkin pystyny. Meni 9kk valittaessa.